Mykkä instrumentti

Pablo Larraín on tunnettu lyyrisistä kummitusarinoistaan. Tarinoista, joissa menneisyyden haamut ja teot vainoavat tekijöitään ajaen heidät pikkuhiljaa hulluuden partaalle. Jackie (2016) ja Spencer (2021) olivat tarinoita naisista, jotka yrittivät tasapainoilla oman julkisuuskuvansa varjossa elämänsä risteyskohdassa. Maria voidaan nähdä jatkumona epäviralliseen trilogiaan, jossa kaiken menettäneellä oopperatähdellä ei ole enää jäljellä muuta kuin maineensa, johon tukeutuminen vie mennessään mielenrauhan.

MariaMaria Callaksen viimeisiä viikkoja kuvaava elokuva piirtää kuvan kaiken menettäneestä naisesta, joka vaeltaa ympäri tyhjää pariisilaisasuntoaan puhuen aaveiden ja harhakuvien kanssa. Poissa ovat legendaarinen ääni ja elämän suuri rakkaus. Ennen kaikkien rakastamasta tähdestä on tullut mykkä instrumentti, jonka syvin toive on vielä laulaa kuin La Callas. Usko on ainut asia, joka pitää hänet elossa.

Maria on Larraínin elokuvista ehkä pienieleisin ja sisäänpäin kääntynein. Sen kuvat ovat tarkasti rajattuja ja aavemaisia. Niissä Marian sisäinen maailma ja todellisuus sekoittuvat keskenään. Menneisyys tulvii kuviin ja unettomat yöt saavat myrkyllisen vihreän värin ylleen. Maria lähestyy Spencerin surrealistisia kohtauksia, mutta pysyy silti perinteisempänä kummitustarinana. Marian surussa ei ole samaan vimmaa kuin Jackien jäähyväisissä Valkoiselle talolle, vaan hän vaeltaa kotonaan kuin haamu. Elokuva jää tarkoituksella etäiseksi, mikä on tietoinen riski.

MariaAngelica Jolie on lasisen Marian roolissa herkän haavoittuvainen. Elokuvan lumous kuitenkin pettää aina, kun Callas alkaa laulamaan. Vaikka hän laulaa osan oopperasta itse, on se näkyvästi äänitetty erikseen. Jolie ei pysty tuomaan oopperan fyysisyyttä valkokankaalle, vaan isossa osassa olevat kohtaukset jäävät vaimeaksi huulisynkkaukseksi. Oopperakohtaukset eivät sovi yhteen Marian intiimin ja rosoisen ilmapiirin kanssa. Kenties sillä oli haettu epäsuhtaa, jossa Marian vahva toivo oman terveydentilan ja todellisuuden välillä korostuisi, mutta nyt se etäännyttää entisestään katsojaa elokuvan maailmasta.

Marian maailma on komeaan kuoreen verhottu lohduton tyhjyys. Tavallaan elokuva on eräänlainen uskontunnustus taiteelle. Kun kaikki on mennyttä, taide pysyy. Elämänsä taiteen alttarille uhrannut tähti pelkää häviävänsä pikkuhiljaa pois, mutta samalla uskoo vielä joutsenlauluun ja sen voimaan. Hän ei haaveile musiikista yleisöjen takia, vaan laulamisen takia. Tästä syystä se, että musiikki ei jää soimaan kuviin, tuntuu vastustavan elokuvan maailmaa niin vahvasti. Larraín kuitenkin taitaa aikakausikuvauksen ja tyylikkään elegantin maailman luomisen, mikä tekee kokonaisuudesta toimivan.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 2 henkilöä