Better Man valkokangas

Artisteista ja yhtyeistä kertovat elokuvat ovat olleet ainakin Bohemian Rhapsodyn (2018) taloudellisen menestyksen jälkeen vakioita Hollywoodin tuotantomasiinassa. Suomessa vastaavia teoksia on tehty tänä aikana tasaiseen tahtiin, Levoton Tuhkimo (2024) näistä viimeisimpänä. Better Man, jukebox-musikaali poptähti Robbie Williamsin elämästä, on yksi parhaita onnistumisia tässä alagenressä tanssien tavanomaisen tarinan läpi panostamalla tyyliin ja energiaan.

Jos elokuviin on uskomista, tähtien tarinat tuppaavat olemaan samasta puusta veistettyjä. Mitättömissä oloissa kasvava Robbie Williams (Jonno Davies) haaveilee maineesta ja kunniasta, jota hänen isänsä Peter (Steve Pemberton) myös himoitsee. Pääseminen osaksi poikabändiä asettaa hänet hyvin nuorena parrasvaloihin, mutta tyydyttää esiintyjän alati kasvavia tavoitteita vain hetkellisesti. Itsensä hyväksyminen ja terveet ihmissuhteet jäävät paitsioon, kun megajulkisuus pistää Robbien uran ja huonot tavat ylikierroksille.

Nostetaan heti apina pöydälle. Paljon kiinnostusta ja ivaa herättänyt valinta korvata Williamsin ihmishahmo häntä etäisesti muistuttavalla apinalla voi kuulostaa älyvapaalta, mutta se toimii. Tekninen toteutus on saumaton, apina tuo elokuvaan erilaisen visuaalisen ulottuuden kuin tavallinen ihminen, ja valinnalla on temaattinen merkitys. Kyse ei ole elementistä, joka määrittelisi koko elokuvan arvon, mutta tämän tapaisille teknologian mahdollistamille kokeiluille on ehdottomasti paikkansa usein riskejä karttavassa valtavirrassa.

Better Man on ilmiselvästi epätäydellinen elokuva. Tarina tähden noususta, ongelmista ja niiden selvittämisestä on lähes kulunut puhki, ja sivuhahmot eivät saa tilaa kasvaa irti ilmeisimmistä rooleistaan. Hiottua draamaa arvostava katsoja saattaa turhautua varsinkin elokuvan verraten hitaaseen, enimmäkseen tulevaa alustavaan alkuun.

Toisaalta Better Manin suurimpia nautintoja on se, miten vähän se vaivaantuu yllätyksettömyydestään. Tämä on vilpittömän korni teos, jota kiinnostaa uusien aiheiden ja näkökulmien sijaan katsojan nopeatempoinen ja värikäs viihdyttäminen, karttamatta silti tarinan rankkoja osia. Tasaisesti kierroksia nostava kerronta onnistuu vetämään lopulta mukaan niin, että sentimentaaliset loppuhetket tuntuvat ansaituilta.

Elokuvakriitikon olisi hyvä pysyä omalla reviirillään, mutta musikaalin arvioinnissa on välttämätöntä kommentoida myös itse musiikkia. Katsojan mahdollisuudet innostua elokuvasta riippuvat paljon siitä, onko Robbie Williamsin musiikki hänen makuunsa. Allekirjoittanut pitää hänen hittejään kuuntelemisen arvoisina, hyvällä maulla tuotettuina ja karismaattisesti esitettyinä. Niiden sovitukset ovat kautta linjan onnistuneita, kappaleet säilyttävät vahvuutensa ja edistävät juonta.

Musiikkiakin tärkeämpää Better Manissa on kuitenkin kappaleiden visuaalinen toteutus. Monipuolinen kattaus sisältää suuria joukkokoreografioita ja intiimejä hetkiä, jotka eivät jätä kylmäksi. Elokuva hyödyntää onnistuneesti musikaalin mahdollisuuksia rikkoa ajan ja paikan pysyvyyttä kappaleiden aikana. Ympäristö saattaa muuttaa kokonaan muotoa numeron aikana, ja osa toteutuksista suorastaan huokuu villiä energiaa. Lopputulos näyttää hyvällä tavalla kalliilta.

Better Man on puutteistaan huolimatta sellainen musikaali, joita toivoisi näkevänsä useammin. Tarinan itsestäänselvyydestä ja arkkityyppien hallitsemasta hahmokatraasta huolimatta kokonaisuuden kiistaton grandioosi pistää veren kiertämään. Tarina omaan menestykseensä häviävästä rokkarista on kovin tuttu, esimerkiksi Rocketman (2019) omaa saman pohjapiirroksen. Tärkeää onkin se, saako elokuva toivomaan, että voisi nousta ylös ja tanssia. Siinä Better Man onnistuu.