Seireenin kutsu
Vastikään ensi-iltansa saanut Jackie ei ollut ainoa tai edes ensimmäinen elämäkerta, jonka Pablo Larraín sai viime vuonna valmiiksi. Käänteisessä järjestyksensä ensi-iltansa saava Neruda kuvaa nobelisti Pablo Nerudan pakoa Chilestä 1940-luvun loppupuolella. Elokuva sijoittuu aikaan ennen Allenden presidenttiyttä ja Pinochetin vallankaappausta. Vaikka kirjailija joutui piilottelemaan pitkään maansa rajojen sisällä, sai hänen runoutensa liikkua vapaasti. Kirjojen viitoittama tie ei kuitenkaan vetänyt puoleensa ainoastaan ihailijoita.
Kansan rakastama runoilija ja poliitikko Pablo Neruda (Luis Gnecco) joutuu luopumaan julkisuudesta ja mukavasta elämästään, kun chileläiset kommunistit ajettiin maan alle. Rajat sulkeutuvat miehen ympärillä, mutta maanalainen verkosto auttaa häntä vaimoineen (Mercedes Morán) häviämään etsiviltä katseilta. Nerudan kintereillä kulkeva poliisi Óscar Peluchonneau (Gael García Bernal) janoaa kunniaa, jota runoilijan kiinniottaminen toisi mukanaan. Oman tarinan päähenkilöksi pääseminen kuitenkin vaatii Óscarilta enemmän kuin hän on kuvitellutkaan.
Neruda ei ole perinteinen henkilökuva. Jackien tavoin se kuvaa lyhyen ajanjakson tapahtumia ja jättää jälkeensä enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Jackien sisäänpäin kääntynyt kertomus nosti vastakkain Jackie Kennedyn persoonan yksityishenkilönä ja presidentin vaimona. Nerudassa taas runoilija Nerudan nimimerkin takaa paljastuu poliitikko Ricardo Reyes Basoalto, joka ei vastaa hänestä piirtynyttä kuvaa ja jopa puhuu toisella äänellä. Totuus Nerudasta esiintyy kaikille elokuvan hahmoille erilaisena. Seireenimäinen runoilija vetää puoleensa kansalaisten ihailua puhtaalla karismallaan, jota edes hänen jokaista liikettään seuraava Óscar ei osaa täysin vastustaa.
Genret sekoittuvat Nerudan pakomatkan edetessä. Urbaanina salapoliisitarinana alkava ajojahti muuttuu loppua kohden myyttiseksi westerniksi. Huumoria elokuvaan tuo jatkuvasti Nerudan niskaan hönkäilevän Óscarin käyttäminen kertojana. Hänen kommentointinsa kyseenalaistavat Nerudan kaikki pienimmätkin eleet ja Gael García Bernal esittää mahtipontista poliisia riemastuttavalla innolla. Hänen asenteensa pysyy muuttumattomana, mutta katsojalle tarjotaan elokuvan edetessä laajempi kuva hänen asemastaan ympäröivässä maailmassa.
Pablo Larraín on luonut elokuvilleen yhtenäisen visuaalisen ilmeen ja Neruda jatkaa jo El Clubissa (2015) hiottua linjaa. Purppurainen usva leiju uhkaavana ja Sergio Armstrongin kevyesti liikkuva kamera vangitsee laskevan auringon viimeiset säteet. Iltaisin piilostaan vapauteen uskaltautuva kirjailija houkuttelee myös Óscarin perässään pimeille kujille. Hahmot jäävät varjojen keskelle vangeiksi linssiheijastuksien muodostaessa kaltereita heidän tielleen. Tarkkuudella leikittely tukee epätodellista ilmapiiriä, joka korostaa vaikeutta löytää moniäänisestä tarinasta uskottavaa sankaria.
Neruda on Jackietakin vaikeammin lähestyttävä elokuva. Sen tarina on useamman kerroksen taakse kätketty ja välillä niiden kuorimiseen käytetään liikaa aikaa. Loppua kohden Larraínin ote herpaantuu, eikä elokuva pysy täysin kasassa. Se on kuitenkin uskalias elokuva, joka on valmis ottamaan hypyn tuntemattomaan. Parhaimmillaan Neruda on tuodessaan loputtoman piiloleikin pyörteissä kieppuvat osapuolet kutkuttavan lähelle toisiaan.