Margueriten teoreema valkokangas

Elokuvan ensihetkistä nimikkohahmo Marguerite (Ella Rumpf) on etäällä ja epävarma. Matematiikkaan palolla suhtautuva huippuyliopiston tohtoriopiskelija tuntuu olevan hieman eksyksissä minne meneekään. Edessä siintää yksi tavoite: selvittää Goldbachin konjektuuri, jolle kukaan ei ole löytänyt ratkaisua. Vetäytyvän nuoren naisen ei ole helppo navigoida akatemiassa varsinkaan miesvaltaisella alalla, ja virhe tarkkaan harkitussa teoriassa on viimeinen niitti – Marguerite jättää yliopiston taakseen.

Margueriten kautta ranskalaisruotsalainen ohjaaja Anna Novion esittelee intohimon vastakkaiset puolet, ja sukeltaa uskottavasti ulospäin kiemuraiselta vaikuttavan matematiikan maailmaan. Visuaalisesti elokuva on tyylikäs tunnelmavalaistukseen, heijastuksiin ja numeroiden käyttöön nojaten. Kun puhtoinen École Normale Supérieuren kampus jää taakse, Marguerite muuttaa tanssija Noan (Sonia Bonny) kämppikseksi, päätyy käyttämään taitojaan laittomissa mah-jong peleissä ja vapautuu hiljalleen. Hän ei kuitenkaan kykene jättämään teoreemaa taakseen, ja päätyy yhdistämään voimansa kilpailevan tutkijaopiskelijan Lucasin (Julien Frison) kanssa.

Erityisesti pääosan Ella Rumpf on niittänyt kiitosta suorituksellaan. Kiinnostava nuori näyttelijä on tunnettu maailmalla parhaiten kauhuelokuvasta Raw (2016), ja myös tässä roolissa hänen olemuksensa on vangitseva Margueriten suojamuurienkin takaa. Pienin elein, ryhdin muutosten ja tarkkojen silmien voimalla Rumpf onnistuu pitämään mielenkiintoa yllä.

Päätähden suorituksesta huolimatta elokuva jää ennalta-arvattavaksi ja jopa kliseiseksi. Mieleen tulee Kaunis mieli (2001) ja pinttynyt stereotypia sosiaalisesti kömpelöstä nerosta. Tällä kertaa nero on vain nuori nainen.

Naiskuvassa voi nähdä vahvuuksia ja heikkouksia. On tärkeää kuvata sukupuoliasetelmia eri instituutioissa, mutta biopic-elokuvaa muistuttava tarina saa miettimään, olisiko teemaa voinut käsitellä todellisen naisen kautta. Toisaalta kömpelöitä naisia nähdään valkokankailla liian vähän, mutta yhdistelmänä kliseiset piirteet ja juonen kautta rohkaistuminen saavat fiktiivisen hahmon tuntumaan kaksiulotteisemmalta. Margueriten soisi saavan olla samaan aikaan sekä kömpelö että rohkea, arvostettu ja omanlaisensa. Elokuvan riemastuttavimpia hetkiä ovatkin ne, joissa nuori nainen tutkii seksuaalisuuttaan itsevarmasti.

Pääasiassa Margueriten teoreema on katsomisen arvoinen kasvutarina, jonka mausteeksi on kuitenkin ripoteltu turhankin paljon erilaisia elementtejä. Uudet ystävät, uhkapelit, loppuun palaminen ja kapina akatemiaa vastaan jäävät lopulta sivujuonteiksi, joiden tunnelmaan olisi voinut heittäytyä paljon syvemmälle. Sen sijaan – yllätys, yllätys – ensirakkaus saa lopulta suuremman painoarvon. Tunnelma on käsinkosketeltava, mutta yllätyksellisyys puuttuu.

Todellisessa maailmassa Goldbachin konjektuuri on edelleen selvittämättä. Margueriten tavoite ratkaista mahdoton yhtälö voisi olla mielenkiintoisempi, mikäli se jäisi mysteeriksi. Miten taistella perfektionismia vastaan ympäristössä, jossa ulkoasut ja vaikutelmat vaikuttavat? Teemojen tarkempi rajaus tehostaisi tunnelmaa, ja ajatuksia herättävät elementit täyttäisivät mielenkiintoisen kasvutarinan potentiaalin.