Lottarintamalla ei mitään uutta

Välirauhan aikana vuonna 1940 ilmestyi tyttöromaani Lottatyttö komennuksella vahvistamaan nuorison uskoa kotimaahan. Kirjailija Tuomi Elmgren-Heinonen kertoo nuoren ja päättäväisen Liisan edesottamuksista rintamalla kodin, uskonnon ja isänmaan hengessä. 65 vuotta myöhemmin valmistuneen Lupauksen henkinen ilmapiiri ei ole Lottatyttöä kummallisempi. Se toistaa samaa paatosta uhrautuvaisuudesta ja tervehenkisestä omapäisyydestä romantillisuudella höystettynä.

© FantasiaFilmiLottien tarina on sinänsä tärkeä kerrottavaksi. Sankarimiesten seikkailut ovat jo pitkään tarvinneet rinnalleen kertomuksia naisten yhtäläisestä osallistumisesta sodankäyntiin. Aarne Tarkaksen ohjaama elämäkerrallinen Rintamalotta (1956) oli pitkään ainut varsinaisesti lotista kertova elokuva. Kymmenen vuotta sitten Taru Mäkelä ohjasi elokuvan Lotat (1995), joka kuuluu hänen sota-aikaa käsittelevään dokumenttitrilogiaansa. Mäkelä jatkoi lottateeman työstämistä fiktioelokuvassaan Pikkusisar (1998), jonka tapahtumat sijoittuvat Lupauksesta poiketen kotirintamalle.

© FantasiaFilmiLupaus ilmestyy sopivasti itsenäisyyspäivän alla vaihtoehtoiseksi Suomi-fiktioksi Tuntemattoman sotilaan (1955) rinnalle. Valkokauluksiset ja rusoposkiset nuoret naiset antavat kirkossa lottalupauksensa. Kotona isä pysyy vahvana ja äiti on murtumaisillaan, kun tytär Anna (Karoliina Vanne) lähtee ystävänsä Ruthin (Hanna Lekander) kanssa rintamalle. Ei kulu kauan, kun nuorin tytär Monakin (Laura Birn) tuntee velvollisuudekseen jättää eläinlääkärihaaveensa ja uhrautua isänmaan puolesta. Sota on kaikille kasvun ja kärsimyksen paikka, mutta myös lemmen sija.

Tekijätiimi on tehnyt tyylipuhdasta työtä, josta ei ole paljon sanottavaa. Lotta Svärd Säätiön tuotannollinen kädenjälki näkyy kaulusten ja kertomusten puhtautena. Historianopettajat pääsevät taas hiukan helpommalla, kun Suomen sotahistoria saa uutta videomateriaalia. Historiatietous tulee selvästi artikuloiduksi muutoin irrallisen tuntuisissa Lotta Svärd -järjestön päämajan kokouksissa. Kuten monesti suomalaisissa elokuvissa, päähenkilöt puhuvat kankeaa kirjakieltä, ja murre on vain hassu eron merkki. Kari Hietalahti muiden muassa vääntää kieltä roolilleen uskollisena.

© FantasiaFilmiLupaus on arvokas elokuva muistuttaessaan kymmenientuhansien lottien työstä sodan aikana. Sitä ei ole syytä kiistää. Elokuva ei kuitenkaan elä olemalla arvokas muistutus. Lupaus on kultahileinen kiiltokuva sodasta. Sen mukaan sota on, jotta kansa saisi mahdollisuuden todistaa rakkautensa isänmaahan. Sota on, jotta siniristilippu liehuisi kauniisti suvi-illassa. Lupauksen suurin puute on sen yksikerroksisuus niin tarinan kuin henkilöhahmojen osalta.

Edellisessä elokuvassaan Vieraalla maalla (2003) ohjaaja Ilkka Vanne pyrki karkoittamaan suomalaisten vieraan pelkoa. Lupauksessa historia näyttää oikeuttavan hienon ajatuksen sumentumisen. Vihollinen on yksioikoisen paha ja Suomen kansa yhtenäisen hyvä. Lottien kunnioittamisen ei pitäisi tarvita tuekseen yli-isänmaallista propagandaa. Vai onko viha vieläkin niin iso?

Sodan nähneille elokuva voi olla elähdyttävä kokemus. Rakentaahan se ansiokkaasti sitä kuuluisaa Suurta Kertomusta ja yrittää epätoivoisesti pönkittää suomalaista yhtenäiskulttuuria. Lupaus ei kuitenkaan tavoita vuosikymmenien aikana muuttunutta mentaalista ilmapiiriä. Elokuvan pieteettinen ja pittoreski patriotismi ei vie jalkoja alta niin kuin pitäisi. Se saa tirauttamaan pari kyyneltä, mutta niin saa sipulikin.

* *
Arvostelukäytännöt