Kiss Kiss, Bang Bang valkokangas

Meitä on epäilemättä kahteen junaan. Toiset joutuvat hurmokseen Robert Downey Jr:n kosteista silmistä ja sukkelasta sanailusta vaikka heppu luettelisi ääneen Mooseksen lait. Me loput emme sula hänen pehmonalle-karismalleen, sillä itse asiassa tyypin suuvärkki, joka ei pysy hetkeäkään kiinni, suorastaan närästää. Veijarimainen dekkaritarina Kiss Kiss, Bang Bang rakentuu pitkälti herran charmin varaan, jonka yleisö joko nielee tai sitten ei.

Toteutus on kieltämättä nokkela. Käsikirjoittajana ja tuottajana tunnettu Shane Black on rakentanut esikoisohjauksensa film noirin henkeen lajityyppiä kaikin puolin parodioiden. Löytyy kovanaama yksityisetsivä ja femme fatale, kommentoiva kertoja, konnia ja murhia sekä kohtalokkaita käänteitä.

Toiminta on kuitenkin absurdia kohkausta ja henkilöt vähemmän viileitä kuin päältä näyttää. Kertojakaan, itse sukkelasuu, ei pysy asiassa vaan poukkoilee, unohtelee ja valehtelee. Myös kuvallinen kerronta noudattelee omaa, tietoista logiikkaansa ja tyylikeinot tuntuvat paikoin vain kikkailulta. Viimeistään siinä kohden, kun tarinan tapahtumat alkavat muistuttaa päähenkilöiden ihaileman fiktiivisen halpisdekkarisankarin seikkailuja, ollaan näpsäkän viittausten kehän ytimessä. Silti tai juuri siksi huumori ei kummemmin hauskuuta. Kaikki on jotenkin liian harkittua eikä siltikään kyllin terävää.

Pikkurikollinen Harry Lockhart (Downey Jr.) ja tähdeksi L.A:n taivaalle halajava Harmony (Monaghan) ovat lapsuudenystäviä. Kun he vuosien jälkeen törmäävät, Lockhart tunnustaa Harmonylle rakkautensa. Tunteet ovat koetuksella, kun pari sattumien johdosta joutuu keskelle murhamysteeriä. Yksityisetsivä Gay Perry, jota Kilmer mainion eleettömästi näyttelee, toimii Lockhartin oppaana rikosten selvittelyn saloihin.

Mukavaa vaihtelua Hollywood-kuvastoon tuo se, että henkilöt ovat tosielämän sivuhahmoja, eivät kiillotettuja sankareita. Lockhart on säheltävä luuseri, Harmonyn näyttelijänuran kohokohta on rooli olutmainoksen missinä. Ei heitä päällisin puolin kovin elähtäneiksi voi sanoa, mutta ainakin hyvänä tarkoituksena on herjata ulkokultaisen pintaliitomaailman raadollista hierarkiaa. Aivan todenmakuista kimalluksen taakse kätkeytyvää varjopuolta ei kuitenkaan näytetä, ettei liian synkäksi äityisi.