Hyvinvointipohjolan koleat kulissit

Amerikkalaistuotannoissa harmittomiin sivurooleihin juuttunut ruotsalaisnäyttelijä Stellan Skarsgård on kotopuolessa saanut tulkittavakseen juron jokamiehen henkilökuvan. Lumiauramies (2014) -elokuvan pääosa on hänelle kuin tehty. Siksi harmittaakin, kuinka se hämärtyy luokka- ja maahanmuuttopoliittisiin teemoihin tukehtuvan rikoskomedian linjattomassa hapuilussa. Uhkarohkealle kostoretkelle yllytettävän taviksen tarina ei ole riittänyt teknisestä temppuilusta humaltuvalle tekijätiimille, vaan mukaan on ujutettu myös läpinäkyvä ripitys skandinaavisen onnelan turmiollisesta kääntöpuolesta.

Kraftidioten Norjan pikkukaupungin lumisia vuoristoteitä auraava Nils (Skarsgård) kuulee poikansa menehtyneen epäselvissä olosuhteissa ja aloittaa omat tutkintansa. Verijälkiä seuratessa uinuvan yhteisön mallikansalaisesta kuoriutuu säälimätön tappaja, joka oman käden oikeutta jakaessaan sattuu aloittaneeksi myös kostonkierteen paikallisten huumekeisarien välillä. Hölmö juoni kuljettaa liian monta hahmoa sitomatta niitä kunnolla toisiinsa ja menettää samalla samaistumispintaa turhaan etsivän katsojan mielenkiinnon heti alussa.

Yritystä elokuvassa toki on. Vähemmälle huomiolle aikaisemmin jääneitä pikkufilmejä ohjannut Hans Petter Moland tarttuu tarmolla kansallisten erojen problematiikkaan äkkiväärää asennetta lupaavalla otteellaan. Pohjolan alamaailman herruudesta taistelevien balkanilaisvähemmistöjen sekä kotimaan gangstereiden hupaisa valtapeli on tervetullutta salvaa nationalistisista hiertymistä kärsivän Euroopan nykykehitykselle. Kulttuurien ylirajaisuudelle hymähtely ei kuitenkaan välity yleisöön asti, sillä tärkeä aihe olisi kaivannut käsittelynsä tueksi roimasti hirtehistä ja mustaa huumoria. Etninen mosaiikki on stereotyyppisyydessään ärsyttävän pikkusievä.

KraftidiotenElokuvaa on jo ehditty verrata Fargoon (1995), mutta Amerikan pastoraaliset periferiat makaaberilla vimmalla pöyhinyt Coen-klassikko ja Molandin Lumiauramies muistuttavat toisiaan vain pintapuolisesti. Ensin mainitun kurinalainen ohjaustyö ei välity norjalaistuotannosta, ja henkilövetoiseksi rikosdraamaksi se on kumman innokas uhraamaan eri uskontokuntia edustavat hahmonsa genrekonventioiden rapistuneilla alttareilla.

Pahojen show'han tämä on. Skarsgård taantuu lähes statistiksi jo puolessavälissä, kun rauhallisesta rinnakkaiselosta toisiaan vastaan herätetyt rikollissuvut kirmaavat framille egoillaan ja pyssyillään uhitellen. Sveitsiläinen veteraaninäyttelijä Bruno Ganz on eksynyt aivan väärään projektiin, mutta suoriutuu serbijohtajan roolistaan vankalla rutiinilla. Pål Sverre Hagen taas ylinäyttelee maanisella katseellaan toisen polven juppigangsteria, joka loppupuolella kutistuu isäongelmaiseksi itkupilliksi. Kaltaiset kehityslinjat eivät naurata tai kosketa muidenkaan toimijoiden osalta. Samaa voi sanoa koko elokuvasta.

*
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2 / 3 henkilöä