Aberdeen valkokangas

Pienimuotoista ihmissuhde-elokuvaa näkee teattereissa enää harvoin. Vielä harvemmin valkokankaillamme näkee norjalaista tuotantoa olevaa elokuvaa. Tässä valossa norjalainen, tosin englanniksi näytelty, ihmissuhdekuvaus Aberdeen lunastaa varmasti paikkansa purukumiin jähmettyneessä teatteritarjonnassa.

Hellan perhe on hajonnut. Äiti ja tytär asuvat tahoillaan Englannissa, isä majailee Norjassa. Äiti (Charlotte Rampling) haluaa saattaa tyttärensä Kaisan (Lena Headey) isänsä Tomasin (Stellan Skarsgård) kanssa vielä yhteen. Kaisa lähtee hakemaan alkoholisoitunutta isäänsä Norjasta Englantiin. Isän ja tyttären yhteisestä matkasta muodostuu poikkeuksellisen mutkainen.

Hans Petter Molandin ohjaama Aberdeen tuo väistämättä mieleen hiljan televisiossakin esitetyn Wim Wendersin Paris, Texasin (1984). Kumpikin elokuva luotaa vanhemman ja lapsen välistä suhdetta, ennen kaikkea suhteen heräämistä uuteen elämään. Paris, Texasissa asetelmassa olivat nuori poika ja isä, Aberdeenissa matkalle toistensa luo käyvät aikuistunut tytär ja vanhentunut isä. Wendersin pienen mestariteoksen tasolle ei Molandin matkakertomus yllä, mutta poikkeuksellisen vahva perhesuhdekuvaus se on.

Idea matkasta aikana ja tilana perehtyä ihmissuhteisiin on perin kulunut. Moland on kuitenkin onnistunut sisällyttämään tarinaansa poikkeuksellisiakin juonenkäänteitä. Tosin toisiaan seuraavat mutkat ja käänteet venyttävät tarinaa jo liikaakin, sillä henkilöhahmot eivät jaksa kasvaa koko tarinan mitassa. Lyhyt, mutta loppumattomalta tuntuva matka alkaa väistämättä vaikuttaa piinaavalta ja jo yhden tekevän pitkältä.

Elokuva jää pitkälti lepäämäänkin esimerkillisten näyttelijäsuoritustensa varaan. Eritoten ruotsalaissyntyinen Stellan Skarsgård (mm. Good Will Hunting) tekee alkoholisoituneena isänä vakuuttavaa jälkeä. Isän ja tyttären suhteessa on paljon painokasta vaikuttavuutta, mutta monissa kohtauksissa tilanteista ja niiden tapahtumista tulee tunnelmaa hallitsevampia ja katsojaa koskettava isän ja tyttären yhteys jää syntymättä. Näinkin hyvällä näyttelijätyöllä olisi kyetty luomaan puhuttelevampi kokonaisvire, jos elokuvassa olisi pysähdytty katsomaan toisiaan edes hetken enemmän.