22 Jump Street valkokangas

22 Jump Streetiä on jo kehuttu parhaaksi komedian jatko-osaksi. Hollywood-komedioissa vitsit yleensä väljähtävät heti kakkososaan asti päästessä ja edeltäjän suosion syitä matkiessa ja arvaillessa, joten meriitti itsessään ei paljoa kerro.

Yksi 22 Jump Streetinkin toistuvista vitseistä on samankaltaisuus ensimmäisen osan kanssa, koska sitä yleisö haluaa. Epäonnistuneen uudistumisyrityksen jälkeen parivaljakko Jenko & Schmidt (Channing Tatum & Jonah Hill) laitetaan jälleen soluttautumaan kouluun, tällä kertaa collegeen high schoolin sijasta. Jälleen tavoitteena on saada kiinni huumemyyjä, ja niin edespäin. Kaikki on niinkuin ennenkin, kuten vaikkapa Toisissa 48 tunnissa ja Beverly Hills Cop II:ssa.

Paitsi ettei ole. Muka-samankaltaisuus on vain yksi elokuvan monista toimintaelokuviin kohdistuvista vitseistä. Todellisuudessa 22 Jump Street ei ole vanhan toistoa ja elokuva tietää tarkkaan mitä tekee.

Elokuvat perustuvat 1980-luvulla tehtyyn 21 Jump Street -sarjaan, joka nykyään muistetaan Johnny Deppin uran käynnistäjänä. Sarjassa nuorelta näyttävät poliisit soluttautuivat kouluihin selvittämään rikoksia. 21 Jump Streetin (2012) tekijöiltä ei jäänyt huomaamatta se, että harva kaipasi valkokangasversiota vanhasta teinisarjasta. Suomessa elokuva ei päässyt edes teatterilevitykseen.

Sarjasta onkin jäljellä lähinnä perusidea ja retroilu, nostalgia on unohdettu. Elokuvien ainoa yhteys 80-lukuun on , että toiminta ja komedia ovat tasapainossa keskenään kuten genren kasariklassikoissa. Toteutus on tätä päivää. Ensimmäinen Jump Street oli itsetietoinen ja -ironinen toimintakomedia, sekoitus buddy cop -elokuvaa ja high school -komediaa.

Jatko-osankin ohjaajat Phil Lord ja Christopher Miller (Lego-elokuva) loivat ensimmäiselle elokuvalle pohjan, jonka päälle sopi niin matalaotsaiset jormavitsit kuin oivaltava hahmolähtöinen komedia ja genreväännökset. Elokuvan selkäranka oli Hillin ja Tatumin välinen sanailu ja uskomaton kemia, ja komeista raameistaan tunnettu Tatum paljasti piilevät koomikon kykynsä. Matalaotsaisuus vaatii toimiakseen korkeaa otsaa ja osaamista tekijöiltä, ja ohjaajakaksikko on nyt useasti osoittanut hallitsevansa oivaltavan ja humoristisen tarinankerronnan. 22 Jump Street jatkaa edeltäjänsä viitoittamalla tiellä, mutta läväyttää tiskiin vielä enemmän ja monipuolisempaa komediaa ja toimintaa.

Miksikö jatko-osa ei sitten toista itseään, vaikka juonikuvio on samanlainen? Siksi, että tarinassa on oikeastaan kyse Jenkon ja Schmidtin välisestä suhteesta. Sen suhteen elokuva on vilpitön. Huumeiden metsästys antaa tälle hahmovetoiselle ja lämminhenkiselle bromanssille vain rytmin ja rakenteen. Ensimmäisessä osassa nörtähtävä ja älykäs Schmidt pääsi loistamaan high schoolissa. Nyt roolit muuttuvat, kun hidasälyinen ja amerikkalaisessa jalkapallossa taitava Jenko pääsee heti collegepiireihin ja Schmidt jää soittamaan toista viulua.

Monessa arvostelussa on mainittu elokuvan olevan parodia. Sitä se ei ole, vaikka se kyllä irvailee useasti toimintaelokuvien kliseille ja huumori ulottuu elokuvan rakenteisiin asti. Mutta se on vain yksi osa elokuvan laaja-alaista vitsirepertuaaria. 22 Jump Street kertoo tarinansa välillä absurdinkin huumorin kautta ja lähtee sivuraiteille, mutta päähahmoihinsa se suhtautuu vakavasti. 

Tämä asettaa komedialle reunaehdot – aivan mitä tahansa ei voi tapahtua, koska silloin mikään ei olisi enää hauskaa. Samalla se antaa mahdollisuuden suhtautua elokuvaan myös tunnetasolla. Kaikkien vitsien ohella sitä ei välttämättä tiedosta, mutta tämä on iso osa elokuvan toimivuutta ja asia mikä ankkuroi sen muuksi kuin kokoelmaksi vitsejä. Jenko & Schmidt ei parina ole vähäisempi kuin Riggs & Murtaugh, vaikka painotus on enemmän komediassa.

Elokuvan itselleen asettamien raamienkin sisällä kyllä tapahtuu paljon ja iso osa huumorista kumpuaa hahmoista irrallisten vitsien sijasta. Harvassa 20 minuutin sitcomissakaan pystytään pitämään yllä konekivääritahtia vitsien määrässä, mutta 22 Jump Street yltää siihen lähes kahden tunnin ajan. Ei yllätä, että Lord ja Miller ovat hankkineet kannuksensa juuri sitcomeissa, joiden huumori on hahmolähtöistä. Osa vitseistä on toki huteja. Osumia on kuitenkin paljon enemmän, ja vitsejä revitään myös visuaalisen kerronnan ja fyysisen huumorin avulla. Ja koska kyseessä on toimintakomedia, myös toimintaosuuksiin on panostettu. Tässä mielessä elokuvasta tulee mieleen Hot Fuzz, joka ei myöskään kalvennut esikuviensa rinnalla.

Onko 22 Jump Street sitten paras komedian jatko-osa? Yhdentekevää. Helvetin hauska ja tuoreelta tuntuva se kuitenkin on.