Kaikki ovat syyllisiä

Jean-Pierre Melville oli rikoselokuvan suuria mestareita. Monille nuorille elokuvahulluille hänen nimensä ei kuitenkaan ehkä sano juuri mitään. Melville onkin esimerkki menneillä vuosikymmenillä mainetta niittäneestä ohjaajasta, jonka tuotanto on Suomessa siirtynyt elokuvahistorian hämäriin. Televisiossa Melvillen elokuvia ei ole esitelty johdonmukaisesti ainakaan vuosikymmeneen ja videohyllyiltä niitä, kuten monta muutakin eurooppalaisen elokuvan klassikkoa, on saanut turhaan etsiä. Kuitenkin juuri Melville on ranskalaisista 1960-luvulla maailmanmaineeseen nousseista tekijöistä se ohjaaja, jonka tuotannon luulisi kiinnostavan yhtä hyvin Quentin Tarantinon kuin Aki Kaurismäen ihailijoita. Melvillen elokuvissa amerikkalainen ja eurooppalainen elokuvaperinne sulautuivat tyylikkäästi yhteen. Kaikkein tunnetuin hänen elokuvistaan on Punainen ympyrä, josta on nyt tehty restauroitu kopio. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään "director’s cut", vaan uusi kopio, siis viimeistä kuvaa myöden tuttu teos. Sen kierrättämistä kaupallisessa levityksessä voi kehua pieneksi kulttuuriteoksi.

Punainen ympyräPunaista ympyrää on mielenkiintoista verrata Reservoir Dogsiin. Kummassakaan elokuvassa ei ole yhtään todellista naisroolia. Molemmissa juonen keskiössä on jalokiviryöstö. Molemmat ovat elokuvia miesten välisistä suhteista, kunniasta, ystävyydestä ja syyllisyydestä. Siihen yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Siinä missä Reservoir Dogs on ilkeä ja päällekäyvä, Punainen ympyrä on pohdiskeleva ja hiljainen, välillä suorastaan paikalleen pysähtynyt. Lähes uuvuttavan tarkasti kuvattu jalokiviliikkeen ryöstö voi nykykatsojasta tuntua pitkitetyltä, mutta sillä, kuten jokaisella kohtauksella elokuvassa, on tarkoituksensa kokonaisuudessa. Melvillen leikkausrytmi ja dialogin vähäisyys tuovat epäilemättä monille mieleen Aki Kaurismäen, mutta on huomattava, että Melville ei harrastanut ironiaa tai suoria viittauksia rikoselokuvan perinteeseen.

Punainen ympyräOikeastaan Punainen ympyrä ei ole rikoselokuva samassa mielessä kuin mitä määritelmällä amerikkalaisessa perinteessä, jota Melville syvästi ihaili, yleensä ymmärretään. Toimintaa tai takaa-ajoja elokuvassa on äärimmäisen vähän ja repliikkejä vain sen verran että välttämätön tulee sanotuksi. Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava. Aseet ovat vain työkaluja, eivät peniksenjatkeita tai kommunikaatiovälineitä. Äärimmäisen vähäeleisen käsittely- ja esitystavan johdosta elokuvan etualalle nousevat henkilöiden väliset suhteet ja jännitteet. Punainen ympyrä onkin logiikkapeli, jossa ihmisten kohtalot risteytyvät kuin ohimennen. Muotoa pelkistämällä ja kaiken turhan riisumalla Melville nostaa esiin filosofiset kysymykset yksilön vastuusta ja valinnoista. Kuten Eeva Kurki on väitöskirjassaan Varjojen ritarit ansiokkaasti osoittanut, Melvillen elokuvat kytkeytyvät vahvasti ranskalaisen eksistentialismin perinteeseen.

Punaisen ympyrän muotopuhtauden taustalla virtaa surullinen pohjavire. Melvillen maailmassa ei ole hyviä ja pahoja, on vain erilaisia valintoja tekeviä yksilöitä. Poliisit ja rikolliset ovat toistensa peilikuvia, järjestelmän eri puolilla toimivia miehiä, joita kuitenkin yhdistävät tiukat kunniakäsitykset. Viattomuus on mennyt, mutta lojaalius ystävää kohtaan antaa arvokkuutta pahimmallekin meistä. Lopulta kaikki ovat kuitenkin kohtalonsa edessä tasa-arvoisia. Syyllisiä, joka ainoa.

"Minulla ei ole mitään poliittista tai uskonnollista oppia. Minulle jää siis vain moraali... ja omatunto." Jean-Pierre Melville

* * * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:4,5 /4 henkilöä