Porttihuumetta Jean-Pierre Melvillen viileän kuumaan maailmaan

Ominaisen tunnelman luominen on kaiketi ankarin haaste, jonka voi ohjaajalle heittää. Paljon voi elämässä opettaa mutta ei sitä. Se kumpuaa intuitiosta ja kokemuksesta. Jean-Pierre Melville, joka ohjasi elokuvia 20 vuoden ajan, 1950-luvun alusta eteenpäin, oppi ymmärtämään kaiken tämän. Hänen elokuviensa miehet eivät lähde minnekään ilman pistoolia, hattua ja tiukasti solmittua trenssiä. He tietävät näyttävänsä hyvältä mutta eivät tee asiasta numeroa. Itse asiassa he eivät tee mistään numeroa, kuuntelevat mielellään valmista ja avaavat suunsa vasta, kun muista ei ole keskustelulle apua.

Le SamouraïMelville myös käsikirjoitti ohjatakseen. Ranskalaismaestron kenties tunnetuin teos on Ajojahti (Le Samouraï) vuodelta 1967. Uusnoir-elokuva kertoo palkkamurhaaja Jef Costellosta (Alain Delon), jonka elämä mutkistuu, kun sekä etsivät että hänen palkanmaksajansa näkevät hänet uhkana ja yrittävät joko saada hänet kiikkiin tai päästä hänestä eroon. Ajojahdissa Melville horjuttaa ja sotkee trillerigenren poppipiirteitä. Hän alistaa ne omille ihanteilleen siten, että omalakinen maailma jatkuu kuvan ulkopuolella. Elokuvasta välittyy samanaikaisesti pikkutarkkuus ja vaivattomuus; vaikuttaa siltä, että Melville olisi pystynyt tekemään samanlaisen elokuvan viikoittain.

Viihteen kestävimmät mestarit rytmittävät teoksiaan poikkeuksellisen taiturimaisesti. Katsoja livahtaa huomaamattaan samalle taajuudelle. Juuri näin Ajojahti tekee. Se flirttailee machouden kanssa, mutta kietoo sen ympärillä sanatonta runoutta. Päähenkilö Jef luottaa autojensa kanssa mekaanikkoon, joka pitää puheesta lomaa melkein enemmän kuin hän itse, mutta hekin puhuvat nimenomaan toisilleen eivätkä yleisölle. Melville olisi voinut sanoa, että hän näki elokuvan unessaan, ja uskoisin tämän. Parhaat filmit – valtionrajoista riippumatta – eivät koskaan ole eivätkä saakaan olla turvallisia tekijöilleen. Niiden pitää kulkea kiinni persoonallisuuden ja banaalin itseparodian rajapinnassa.

Le SamouraïAlain Delonin preesens ja Melvillen ohjaus paiskaavat erottamattomasti kättä keskenään. Melville pyrkii usein siihen, etteivät hänen henkilöhahmonsa paljastaisi mielenliikkeitään kasvoillaan vaan vierastaisivat aineellista ilmaisua. Delon osaa tämän täydellisesti. Näyttää siltä, että hänellä on elämän salaisuus, mutta hän ei saa kommunikoida sitä kuin tyhjällä silmäparilla ja tupakkaa polttamalla. Hän ei tee selvää eroa asiallisten hommien tai muun ajan välille, hän ei ajatuksiaan sanoita.

Delon antinäyttelee. Näytteleminen tapahtuu eri tasolla kuin on totuttu, mutta se on erinomaista joka tapauksessa. Vaikka mies on fotogeneettinen siloposki – palkkamurhaajan pitäisi olla sellainen, joka joutuu aina väistämään ja josta Zen Café laulaa kappaleellaan ”Mies jonka ympäriltä tuolit viedään” –, katsojalle syntyy vaikutelma, että hän ei tunnontuskia tunne yhden nilkin oltavien lyhentämisestä. Jefin luonne on yhtä vaikeasti hahmotettava, ongelmallinen, hauras ja julma kuin hänen tulkitsijansa.

Le SamouraïJef on osoitus siitä, että autistinen ihminen voi olla naurettavan tyylikäs ihminen eikä vain nurjamielinen kummajainen, joka änkyttää, vapisee, välttelee katsekontaktia ja puhuu kuin olisi tehty metallista. Meille on uskoteltu, että autistilla pitäisi aina olla jokin ihmeellinen välähdyksenomainen kyky, mutta ei Jefillä mitään valokuvamuistiakaan ole. Hänellä on vain yhtä monta persoonallisuutta kuin on katsojia.

Ajojahti kuuluu aikuisten sarjaan. Se on riisuttu (ei-teennäisesti), mikä näkyy lähes olemattomassa dialogissa ja väreissä, jotka on tiskattu ja huuhdeltu pois. Muotokieli seuraa pelkästään sisäistä todellisuutta. Askeleet kopsahtelevat asfalttiin, lavasteet huomaa lavasteiksi, ja teemamusiikkia pystyisi kuuntelemaan millä tuulella tahansa. Kerta toisensa jälkeen katsoja huomaa kysyvänsä itseltään, miksi hahmot noin tekevät. Hän saa odottaa vastauksia lapsenomaisella malttamattomuudella. Samalla hän kiittää elokuvia niiden olemassaolosta. Ajojahti ei toimisi missään muussa mediumissa läheskään samalla tavalla, sillä ainoastaan animaatioissa pystytään tavoittelemaan samankaltaista vaitonaista aavemaisuutta, joka ei anna rauhaa.

Le SamouraïMelville on ensiluokkainen valehtelija, eli hän tuntee ihmiset. Hänen päähenkilönsä Jef on moraaliton, itseensä suuntautuva mies, jolla ei ole neurooseja. Jef ei välitä, ovatko hänen kohteensa hyviä vai pahoja vai jotain siltä väliltä. Melville esittää hänet kuitenkin niin rehellisesti, että katsojan tekee mieli mennä Helvettiin häntä tervehtimään. Jos Jef vain huolii ottamaan katsojan vastaan.

Le Samouraï (Ajojahti) on saatavilla importtina Criterionin UK- ja US-julkaisuna.

* * * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:5 /2 henkilöä