Lapsi valkokangas

Dardennen ohjaajaveljesten siirtyminen dokumenteista fiktioelokuvien pariin on sujunut ilmeisen loistavasti. Nyt Suomen ensi-iltansa saava Lapsi toi veljeksille viime vuonna jo toisen Kultaisen palmun, Cannesin elokuvajuhlien arvostetun pääpalkinnon. Lapsi onkin mestarillinen elokuva. Se on teeskentelemätön, koskettava ja puhutteleva, jokaista millintarkkaa yksityiskohtaansa myöten täydelliseksi hiottu timantti.

Lapsi on tunnistettavasti Dardennen veljesten käsialaa. Lokaationa on jälleen pieni belgialainen Seraignen tehdaskaupunki, jossa veljekset ovat kuvanneet kaikki fiktionsa. Kuvat ovat tiukasti rajattuja, kuin henkilöiden päiden sisään pyrkimässä. Tarina on edeltäjiensä tapaan otsikkoaan myöten oivaltava ja monitasoinen. Veljesten teokset ovat niitä elokuvia, jotka useammilla katselukerroilla paljastavat itsestään yhä uusia ulottuvuuksia, syvyyksiä ja symboliikkaa. Juonen taso avaa kuin itsestään katsojan tarkasteltavaksi toisen, teemojen tason. Lapsen teemoja ovat rakkaus, kasvu ja vastuu.

Lapsen pääosassa nähdään Lupauksesta (1996) tuttu Jérémie Renier, joka tekee huikean roolisuorituksen holtittomana pikkurikollisena, Brunona. Elokuvan alussa Brunon juuri synnyttänyt tyttöystävä, Sonia (ilmeikäs Déborah François), vaatii nuorukaista kantamaan osansa lapsen mukanaan tuomasta vastuusta. Ennen isäksi tuloa Brunon aikuisin rooli on ollut nuorisorikollisjengin johtajan kyseenalaisen vastuullinen tehtävä.

Bruno elää elämäänsä kuin iso lapsi, vailla huolen häivää huomisesta. Elokuvan nimi viittaakin Jimmy-vauvan lisäksi lähes kaikkiin henkilöhahmoihin, eritoten Brunoon ja Soniaan. Brunosta poiketen Sonia kuitenkin selvästi välittää ja tuntee olevansa vastuussa pienestä Jimmystä. Elokuva osoittaa, että juuri vastuun kantaminen omista teoista ja niiden seurauksista on se, mikä erottaa aikuisen lapsesta.

Brunon ja Sonian lapsi nimetään ja esitellään elokuvan alussa siinä missä muutkin henkilöt. Valtaosassa elokuvaa pikku-Jimmy on kuitenkin pelkkä pikkuruinen käärö, sydäntäsärkevän avuton nyytti, jota työnnetään sylistä toiseen, käsivarsilta käsivarsille ja jätetään lopulta aution huoneen kalsealle lattialle lojumaan. Kohtaus, jossa Sonia puristaa poikaa yhdellä kädellä rintaansa vasten istuessaan hurjaa vauhtia kiitävän skootterin tarakalla, kiteyttää osuvasti lapsen haurauden.

Lapsen hienous piilee sen hienouden huomaamattomuudessa. Elokuvan sosiaaliseksi realismiksi luonnehdittavissa oleva tyyli lähentelee autenttisuudessaan dokumentaarista, pitkälti juuri uskomattoman luonnollisen näyttelijäntyön ansiosta. Hahmot ovat aitoja ja kaikkine vikoineenkin ehdottoman sympaattisia, tapahtumat ja tilanteet uskottavia. Hahmojen syvyys ja koskettavuus tuntuu syntyvän niin pienin keinoin, että niitä on lähes mahdotonta tavoittaa.

Matkapuhelimilla on Lapsessa huomiota herättävän keskeinen rooli. Heti elokuvan alussa Sonia etsii puhelimensa laturia ja lapsensa isää. Tässä tärkeysjärjestyksessä. Bruno luonnollisesti tarvitsee puhelinta bisneksiensä hoitamiseen. Kännykkä tarjoaa mahdollisuuden hoitaa aratkin asiat anonyymisti, kohtaamatta tilanteita ja niiden seurauksia suoraan. Kännykästä luopuminen vaikuttaa olevan Brunolle jopa vaikeampaa kuin omasta lapsesta luopuminen. On kuin puhelin olisi suurempi osa Brunon identiteettiä kuin oma lapsi: "Niitähän saa aina uusia", Bruno toteaa. Ja tarkoittaa nimenomaan lasta, ei puhelinta.

Siinä missä elokuvan alkupuoli on kuin lapsenomaisen keveää leikkiä, jälkimmäinen puolisko on järisyttävän moraalittomuuden maltillista toteamista ja epätoivoista yritystä sovittaa hirvittävän suuri erehdys. Suunnaton suru ja tuska kuvataan kauhistelun ja syyttelyn sijaan jälleen ihan pienesti, toteavalla, ja sellaisena suunnattoman paljon tehokkaammalla tavalla. Kuin huomaamatta Lapsi tuokin mieleen sellaiset valtavat nimet kuin Fedor Dostojevski ja Robert Bresson. Dostojevski tulee mieleen tarinan monitasoisuudesta ja voimasta ja Bresson elokuvallisten keinojen näennäisestä niukkuudesta, mikä kertoo noiden keinojen täydellisestä hallinnasta.

Elokuvan yksityiskohtien täytyy olla äärimmäisen tarkkaan harkittuja. Pienimpienkin detaljien toteutus on niin kevyttä, että ne sulautuvat häkellyttävän huomaamattomasti suureen, saumattomaan kokonaisuuteen. Unohtumattoman vahva on hetki, jolloin Bruno on jättänyt lapsensa autioon huoneeseen lapsikauppiaiden haettavaksi ja odottaa levottomana piinaavan odotuksen päättävää puhelinsoittoa toisessa huoneessa. Kohtaus on hukuttaa katsojan ristiriitaisten tunteiden sekavaan kuohuun, vaikka konkreettisessa kuvassa näkyy vain t-paidassaan värjöttelevä Bruno.

Lapsi on ajatteleva, elävä ja hengittävä taide-elokuva. Siinä ei ole mitään teennäistä, vaikeaselkoista tai pateettista. Lapsi on yksinkertaisesti sietämättömällä keveyden illuusiolla toteutettu, aina järisyttävän hienoa loppuaan myöten pakahduttavan voimakas mestariteos.