Lapinlahti – Tyttären äiti valkokangas

Lapinlahti ­– Tyttären äiti on Rax Rinnekankaan kahdeksas pitkä fiktioelokuva. Matka Eedeniin -elokuvan (2011) jälkeen tiuhaan tahtiin töitä tehnyt ohjaaja on luonut ympärilleen tiiviin työryhmän ja omaleimaisen visuaalisen ilmeen. Vuosien saatossa tämä tyyli on muuttunut sulavammaksi ja ulospäin suuntautuvammaksi. Teemoina toimivat yhä ylisukupolviset tarinat uskosta ja anteeksiannosta.

On vuosi 1975. Lapinlahden mielisairaalassa työskentelevä psykiatri Karin Aspen (Minna Haapkylä) kutsutaan rakennuksen aulaan, jossa häntä odottaa tuntematon nainen. Hän kertoo olevansa Karinin äiti Jeanette (Ylva Ekblad), jota Karin ei ole nähnyt yli 30 vuoteen. Naiset yrittävät löytää yhdessä yhteisen kielen, jonka kautta käsitellä vuosien pituista dramaattista eroa ja syviä jälkiä, jotka se jätti.

Karin kertoo kollegalleen, että hänen ammattinsa ei ole varustanut häntä tällaiseen hetkeen. Hänellä ei ole kieltä käsittelemään tunteita, joita se hänessä herättää. Äidin ja tyttären välinen ero korostuu ruotsia puhuvan äidin ja suomea puhuvan tyttären keskusteluissa konkreettisella tasolla. Kielieroista huolimatta he ymmärtävät toisiaan saumattomasti. Kaksikko elää mustavalkoisessa maailmassa, johon väriä tuovat ainoastaan muistot. Tunteiden värit tarttuvat ainoastaan, jos niille antaa tilaa.

Kaksikon tarina sekoittuu Lapinlahden sairaalan historiaan. Tavassa, jolla Rinnekangas käsittelee arkkitehtuuria elokuvissaan, on hieman akateeminen sävy, joka muistuttaa esimerkiksi Eugene Greenin elokuvasta La sapienza (2014). Historia ja estetiikka sekoittuvat kuitenkin humanismiin ja kuvastavat päähenkilöidensä tunteita. Rinnekankaan elokuvissa rakennukset täyttyvät tunteilla, ja historia jää elämään niiden perusteisiin. Lapinlahdessa Rinnekangas ehkä onnistuu tässä parhaiten, kun äidin ja tyttären suhde peilautuu rakennuksen tyhjillä käytävillä ja pihan erottelevilla teillä.

Vaikka Rinnekankaan elokuvien visuaalinen tyyli on muuttunut viimeistellympään suuntaan, vaivaa sitä yhä hienoinen litteys. Esimerkiksi Aalto-dokumentti (2020) onnistui kuvissaan upealla tavalla tuomaan läpi Alvar Aallon suunnittelemien talojen kolmiulotteisen kauneuden unohtamatta silti humanistista lähestymistapaa. Lapinlahti – Tyttären äiti taas kuvaa Lapinlahden seiniä ja käytäviä suoraan edestäpäin tai taloa ympäristöineen linnun silmin suoraan ylhäältä. Näin talosta tulee enemmän tausta, jota peilit ja maalaukset puhkovat.

Lapinlahti on Rinnekankaalta eheä ja jopa lämmin elokuva. Sen tunnelma tuntuu kuitenkin hiipuvan, kun elokuva muuttuu äidin ja tyttären kohtaamisesta tulevaisuuteen tähyäväksi katseeksi. Sen tempo muuttuu nopeammaksi ja visuaaliset vertauskuvat hieman liian ilmeisiksi. Täysin loppuun Lapinlahti ei jaksa kantaa.