Kyllä isä osaa Lapissa valkokangas

Kyllä isä osaa oli kaksi kautta Ylellä 1990-luvun puolivälissä pyörinyt tv-sarja. Tämä on varmasti monelle itsestään selvää. Heille, jotka eivät sen julkaisuaikana olleet kuvioissa, kuten allekirjoittanut, se ei todennäköisesti merkitse mitään. Sarja sai uuden elämän viime vuonna luovasti nimetyn Kyllä isä osaa -elokuvan (2024) muodossa. Nyt ensi-iltansa saa Kyllä isä osaa Lapissa, jolla on tilaisuus tehdä lähtemätön vaikutus tähän brändiä toistaiseksi maistamattomaan katsojaan.

Perhejoulun ja konkurssin uhat ajaa isän (Tom Lindholm) pakoon Lappiin mukanaan äiti (Tuija Ernamo). Molemmat pelot kehittyvät uusiin suuntiin, kun jälkikasvu löytää myös tiensä Lappiin rikkaan potentiaalisen miniän kanssa. Seuraa sarja humoristisiksi tarkoitettuja kömmähdyksiä.

Elokuvissa käydessä on asioita, jotka saavat heti epäilemään tehneensä virheen. Yksi on ääni, jota ei voi kuvitella kuuntelevansa seuraavat puolitoista tuntia, edes puolitoista minuuttia. Tom Lindholmin imelän lässyttävä, hidas ja haahuileva, samoja asioita jankuttamaan kirjoitettu puhe on vähintäänkin mieleenpainuva, kaikilla väärillä tavoilla.

Isän hahmo ei ole ainoastaan maneereiltaan sietämätön, mutta myös ihmisenä ärsyttävä. Patologinen valehtelija ja selkärangaton vätys, joka käyttää elokuvan ilveillen kuin tahditon setä mistään ymmärtämättömälle vauvalle. Näkeekö hän katsojan tällä tavalla?

Kyseessä on totta kai komedia, niin ainakin päättelin, mikä sallii päähenkilöiden eettisyyden taivuttamisen menettämättä halua nähdä heidän onnistuvan. Genren rajoissa voi ja on saatu loistaviakin lopputuloksia moraalittomasta toiminnasta. Mainittakoon Ihmisen osa (2018), erinomaisen hauska elokuva arveluttavista ihmisistä.

Kyllä isä osaa Lapissa on vailla sitä ominaisuutta, joka saa tällaiset komediat liitämään: se ei ole hauska. Samat vitsit kerrotaan moneen kertaan, useimmat kohtaukset eivät huipennu mihinkään, leikkauksessa ei ole yllättävyyttä, saati terävyyttä. Erityisen mieleenpainuva on isän laskettelukohtaus, johon on saatu mahdutettua ainakin vaivaannuttava hidastuskuva, useita iskuja kiveksiin, muun perheen kommentointia tapahtumista eikä yhtäkään yllättävää käännettä.

Ennakoitavuus ja suoranainen toisteisuus ovatkin hallitsevat piirteet. Käsikirjoituksen tasolla sanat ”konkurssi” ja ”tilitoimisto” esiintyvät siihen pisteeseen asti, että on ihme, jos teatterista poistuessaan palkkatyöläisetkään eivät jo huolehdi yrityksensä tilasta. Hahmot toistavat asioita, erityisesti Tuija Ernamon rooli koostuu pääasiassa Lindholmin valheisiin reagoimisesta. Kuvakielen tasolla tilanne on sama. Kompositiot kiertävät yhdestä toiseen ja takaisin alkuun niin tasaisesti, että kuvakäsikirjoitus mahtuisi varmaan kahdelle sivulle.

Kyllä isä osaa -elokuva sai kritiikkiä yliampuvasta tuotesijoittelusta. Film-O-Holicin arvostelussa Mimosa Linnea Ahderinne kuvasi sen tuntuvan osin ”…pitkältä mainokselta Tampereen kaupungille…”. Jatko-osa ei ansaitse tässä suhteessa yhtä kovaa kohtelua, vaikka masentavasti S-ryhmä pelastaakin lopulta joulun.

Ahderinne mainitsee myös ensimmäisen elokuvan sisältävän hyvää yhteispeliä perheen näyttelijöiden välillä. Tästä ei voi sanoa olevan mitään jäljellä. Keskushenkilöitä on kuusi, ja heitä on vaikea saada edes mahtumaan luontevasti yhteen tilaan, saati rakentaa vuorovaikutussuhteita heidän välilleen.

Kyllä isä osaa Lapissa perusteella en uskalla arvata, mikä teki alkuperäisestä sarjasta tai edellisestä elokuvasta suosittuja. Ainakin tässä osassa huumori on kelvotonta, ja hyvin kevyesti ironisoitu isän asettuminen vioistaan huolimatta tämän maailman kosmologiseen keskiöön on asennemaailmaltaan kulahtanutta. Mitä isä osaa ei koskaan selviä, se taitaakin olla jutun iso vitsi. Silti hänet on nostettava tangon nokkaan, vaikka väkisin. Kyllä isä on saanut aivan riittävästi tilaisuuksia tältä erää.