Kultainen maa valkokangas

Mustafe Hassan saapui pakolaisena Suomeen 1990-luvun alussa. Somalian sisällissota pakotti kouluikäisen Mustafen muuttamaan maahan, joka vaikutti turvalliselta ympäristöltä kasvaa ja elää. Samalla kuitenkin Suomessa käynnistyi historian pahin lama, ja asenne pakolaisia ja maahanmuuttajia kohtaan kärjistyi. Silti Mustafe eli 25 vuotta Suomessa, perusti siellä perheen ja opiskeli kielen.

Ajan myötä mieleen kuitenkin alkoi palautua isoisän sanat. Niiden mukaan Mustafe tulisi muuttamaan valkoiseen ja kylmään maahaan, mutta palaamaan myöhemmin takaisin kotia. Kun paljastuu että Mustafen suvun omistamalla maa-alueella on havaittu kulta- ja jalokiviesiintymiä, päättää mies palata vaimonsa ja neljän lapsen kanssa takaisin Somalimaahan, Pohjois-Somalian autonomiselle alueelle.

Inka Achtén ohjaama ja yhdessä Hanna Karppisena kanssa käsikirjoittama Kultainen maa on erilainen tarina somalipakolaisista. Suomeen saapumisen sijaan elokuva heijastelee niitä ongelmia ja haasteita, joita nousee esille, kun paluumuuttava Mustafe vie Suomessa syntyneet lapsensa takaisin kotimaahansa. Ruoka syödään käsin, infrastruktuuri on lapsen kengissä ja koulutus takkuilee. Mustafen mielestä perhe on palannut takaisin juurilleen, mutta jälkikasvu kokee asian toisin.

Mielenkiintoinen aihe antaa teokselle vahvan perustan. Tarinallisena runkona toimii Mustafen kaivostoiminnan käynnistäminen, jossa kiilaa rattaisiin lyö Somalimaan heimokulttuurin byrokratia. Maailmaa positiivisin ja hieman idealistisin silmin katsova Mustafe joutuu tämän tästä pohtimaan, että oliko muutto takaisin sittenkään hyvä asia. Pystyykö hän todella auttamaan perhettään ja kotimaataan sillä tavalla kuin oli halunnut?

Dokumentin keskushenkilöt antavat kompleksiselle aiheelle sympaattiset kasvot. Mustafe ja hänen perheensä kautta näkyvät sopeutumisen haasteet, mutta yhtäältä myös arkisen elämän onnen hetket. Lasten energisyys ja leikikkyys antavat välineet käsitellä muuttunutta ympäristöä ja uutta kulttuuria. Mustafen optimistinen usko huomiseen tuo positiivisen sävyn teokseen, vaikka silmiä ei suljetakaan sille rasismille ja ulkopuolisuudelle, jota mies ja hänen perheensä ovat joutuneet Suomessa kohtaamaan.

Silti kokonaisuutta vaivaa tietty pintapuolisuus. Sopeutumisen, mukautumisen ja uudelleen alkamisen haasteet tarjoavat orastavan pohjan kulttuuri-identiteetin monisyiselle pohdinnalle, mutta lupaavat lähtökohdat eivät täysin kasva muotoonsa asti. Loppupuolella elokuva vie kertomuksensa päätökseen turhankin yksinkertaisin linjavedoin, ilman että sisällä kulkevat ristiriidat ja nyanssit saavat sitä tilaa, jota ne aiheen mitassa tarvitsisivat.

Kultaisen maan kaltaisen dokumentin merkitys nykysuomen elokuvakentässä on kuitenkin merkityksellinen. Samalla tavalla kuin viime vuonna ilmestynyt Guled & Nasra, dokumentti siirtää kotimaisen elokuvan katseet rajojen ulkopuolelle. Somalinsuomalaisten todellisuus, aiheet ja tekijyys eivät rajoitu ainoastaan ulkopuolisuuden perspektiiveiksi valtakulttuurin sisällä, vaan niiden kautta hahmottuu monimuotoinen tapa pohtia suhdetta myös toiseen kotimaahansa.

Dokumentin ihmiskeskeinen ja myötämielinen sävy antaa paljonpuhuvat kasvot tärkeälle aiheelle ilman, että sanoma olisi tukahduttavan raskas tai synkkä. Samaistuminen ja sympaattisuus ovat läsnä teoksessa, mikä lienee viime kädessä tekijöiden keskeinen päämääräkin.