Kauhuagentti Nelli Rapp valkokangas

Suosittu ja palkittu ruotsalainen lasten- ja nuortenkirjailija Martin Widmark tunnetaan erityisesti Lasse-Maijan etsivätoimisto -kirjoistaan. Toinen Widmarkin suosittu kirjasarja on Kauhuagentti Nelli Rapp, jota on suomeksi julkaistu kymmenen vuoden ajan. Lasse-Maijan etsivätoimisto on jo taipunut elokuviksi, joten Nelli Rapp jatkaa luontevasti samalla polulla. Nelli Rappin maailma on jo kirjojen sivuilla visuaalisesti mielenkiintoinen, joten lähtökohdat valkokankaalle ovat olleet kenties Lasse-Maijan etsivätoimistoakin paremmat.

Kauhuagentti Nelli Rapp on kirjasarjaa vapaasti mukaileva elokuvasovitus, jossa omalaatuinen Nelli lähtee syyslomalle Hannibal-enonsa luokse. Outo eno asuttaa yhtä oudon Leenan kanssa komeaa vanhaa taloa, jonka kellariin ei saa mennä. Yölliset kummallisuudet kuitenkin houkuttelevat Nellin kielletylle alueelle, minkä myötä paljastuu asioita niin hänen enostaan, edesmenneestä äidistä kuin hänestä itsestään sekä maailmasta, jota tavalliset ihmiset eivät huomaa.

Elokuva on ikärajansa mukaisesti selvästi suunnattu yli kymmenvuotiaille, ja varsinkin elokuvan alkupuolen kauhuelementit pitävät kohderyhmäikäisen hyvin otteessaan ja tunnelma on jännittävämpi kuin Hollywoodin tusinasäikyttelyissä. Hiljalleen myös elokuvan aavistuksen äkkiväärä ote alkaa kuroutua auki, mikä nostattaa myös aikuiskatsojan kiinnostusta.

Amerikkalaisiin ja suomalaisiinkin nuortenelokuviin verrattuna Kauhuagentti Nelli Rapp vaikuttaa rikkovan nykysovinnaisuuden rajoja rakentaessaan komiikkaa muun muassa seksuaalisesta suuntautuneisuudesta. Ehkä enemmän tämä kielii ruotsalaisessa yhteiskunnassa saavutetusta yhdenvertaisuuden tasosta, jossa sukupuolivähemmistötkin ovat jo osa sitä kulttuurista normaalia, josta voidaan tehdä huumoria ilman huolestuneita huokauksia tarkoituksellisesta ilkeämielisyydestä.

Kirjasarjassa on taitavasti hyödynnetty populaarin kauhukuvaston suosiota ikätasoon sopivalla tyylillä ja toteutuksella. Elokuva jatkaa pitkälti samoilla linjoilla. Jännitystä ja kauhuelementtejä on läsnä, mutta toteutus on keventävästi lennokasta. Tässä on sikäli onnistuttu tyylikkäästi, että äkkivääryydellä ohjaillaan kauhutunnelmaa sopivaksi, mutta ei vedetä mattoa sisällön alta. Alasti juoksenteleva näkki, vegaani vampyyri ja inhorealistinen vessakohtaus ovat esimerkkejä tilannekomiikasta, joka varsinkin kohderyhmäikäisellä kääntää tunnelmaa painostavasta hilpeään. Kokonaisuus ei kuitenkaan sorru humaania sanomaa vesittäväksi slapstick-kimaraksi.

Elokuva puhuu vahvasti jokaisen oikeudesta olla omanlaisensa. Yhteiskunnan normien mukainen tavallisuus ei ole tavoiteltava itseisarvo, vaan itsensä kanssa sinuiksi tuleminen on avain myös muiden ymmärtämiseen. Tässä mielessä tarina heittäytyy Nellin ja frankenstaineri Robertan ystävyyden myötä niihin filosofisestikin syviin vesiin, joihin vakava tieteisfiktio on sukeltanut iät ja ajat: miten ihminen löytää ja ymmärtää inhimillisyytensä vasta epäinhimillisinä pitämiensä hahmojen, kuten hirviöiden tai koneihmisten, kautta.

Hyvän ideaalissa maailma on tasavertainen kaikille, ei vain kaikille ihmisille vaan kaikille. Kaksitoistavuotias oivalsi tämän elokuvasta. Kunpa aikuisetkin oivaltaisivat.