Iskällä ois nyt tämmönen idea

Dokumentaristi John Webster heräsi ilmastonmuutokseen tarkkaillessaan mökkinsä ikivanhojen puiden rapistumista. Hän mietti, kuka tästä muutoksesta ottaa vastuun ja päätti itse kokeilla jotakin. Hän suostutteli perheensä vuodeksi öljydieetille ja tästä vuodesta Katastrofin aineksia kertoo.

Omien sanojensa mukaan Webster ehdotti vuoden kestävää öljyn käytön minimoimista, Anu-vaimon mukaan kyse oli lähinnä pakotuksesta, sillä lopulta vaihtoehtoja ei suostumiseen tainnut jäädä. Rakkaudesta mieheensä Anu kokeiluun suostui, vaikka ei elokuvaan olisi halunnutkaan. Koko perheellä oli suuri asennemuutos edessään.

© Anu Webster & Petri Kaipiainen / Kuvaryhmä/SKOYKeskiluokkaisen, nelihenkisen espoolaisperheen arki muuttuu radikaalisti, kun suhteellisen helpoilta tuntuvien tapojen muuttamisen, kuten yksityisautoilun vaihtaminen julkiseen liikenteeseen, jälkeen tulevat monimutkaisemmat asiat. Lähes kaikki arkiset kulutustuotteet on pakattu muoviin, joka on öljyn näkyvin muoto. Muovista kasvaakin tässä elokuvassa suuri vihollinen, jota pitää välttää kuin ruttoa. Jopa hammastahnatuubi joutuu pannaan, ja Webster korvaa kaupan tahnan itse tekemällään seoksella ruokasoodasta, suolasta ja glyseriinistä. Aikaa kaupassa asiointiin ja paikasta toiseen liikkumiseen kuluu monin verroin enemmän, ja eri tuotteita ilman muovikääreitä saa juosta hakemassa ties mistä.

Ihminen on kuitenkin sopeutuvainen, ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Perheen mainiot 5- ja 8-vuotiaat pojatkin innostuvat projektista, mutta ovat kuitenkin huolissaan joululahjoista, kun muovisia paketteja ei taida tänä vuonna tulla. Hauskin kontrasti syntyy kuitenkin Anun ja Johnin välisestä ajatustavasta. Toinen edustaa käytännöllisyyttä ja järkeä, toinen idealismia.

© Anu Webster & Petri Kaipiainen / Kuvaryhmä/SKOYTässä onkin koko elokuvan pääasetelma. Websterin perheen öljytön arki kuvaa hyvin sitä, miten pitkälle idealismin takia ollaan valmiita menemään, ja kuka on. Toistuvassa ja mehukkaassa asetelmassa John ehdottaa vaimolleen entistä radikaalimpia muutoksia elämään, ja Anu katsoo miestään kuin mitäkin kahelia. Hän kutsuu miestään milloin jeesukseksi, milloin diktaattoriksi. Ihan kaikkeen ei kuitenkaan huumorintaju riitä, kun on kyseessä lasten hyvinvointi tai jo hullutukselta tuntuva vanhojen muoviesineiden poisheitto. Taisi olla vuoden aikana avioliitto koetuksella.

Websterin mielestä keskiluokan tulisi eniten kiinnittää huomiota elintottumuksiinsa ja kulutukseensa, sillä he kuluttavat kaikista eniten. Heillä on siis myös varaa olla kuluttamatta. Jos kaikki tekisivät pieniltä tuntuvia ympäristötekoja, niistä kasvaisi pian isoja ja muutos olisi mahdollinen.

Mutkatonta muovittomuus ei kuitenkaan muiden kanssa asioidessa aina ole. Kaupoissa työntekijät vuoroin suuttuvat, vuoroin hämmentyvät, kun Webster pyytää muovin sijaan jotain muuta pakkausmateriaalia. Lopulta hän alkaakin valehdella olevansa allerginen, ettei tarvitse joka kerta selittää muiden silmissä hullulta tuntuvaa kokeilua. Anua kokeilu toisinaan hävettää ja hän pysyykin asiasta mieluummin hiljaa tai valehtelee, kuin levittää muovittomuuden ilosanomaa muille tietämättömille.

© Anu Webster & Petri Kaipiainen / Kuvaryhmä/SKOYDokumentti on hyvin henkilökohtainen ja intiimi, kun perheen arkea seurataan koko ajan sisältäpäin. Toisaalta siinä vilisee Websterin laskelmia kulutuksesta ja jätteistä, sekä vähän väliä michaelmooremaisia tv-inserttejä menneiden vuosikymmenien ydinperheistä ja näiden arkitottumuksista. Insertit ovat vähän vaivaannuttavia, sillä niistä tulee imelän popularisoiva maku, eivätkä pätkät tuo kerrontaan mitään uutta. Websterin perheen arjen kommellukset ja inhimilliset väännöt riittäisivät ihan itsessään pitämään mielenkiinnon yllä.

Kun dokumentin tarkoitus on ollut herättää ihmisten huomio siihen, miten paljon turhaa öljyä eri muodoissa päivittäin kulutetaan, on vaikutus kaksinainen. Luvut ja laskelmat tuskin riittävät radikaaleihin muutoksiin, mutta Websterin perheen arjen selviytymistilanteet antavat miettimisen aihetta. Käytännön luopumisilla ja uusilla ratkaisuilla saadaan aikaiseksi oivallus siitä, miten suorastaan hukumme muoviin, ja mitä sille ihan oikeasti voisi itse tehdä. Elokuva ei ole myöskään liian tosikkomainen, siinä on yhteentörmäysten synnyttämää tilannekomiikkaa yllin kyllin. Websterin perheessä on sellaista helppoa samastumisen kohdetta, joka tekee elokuvan seuraamisesta mielekästä.

Hauskin ja osuvin kohta kokeilun vakavuudesta koetaan siinä vaiheessa, kun Anu on salaa aamuyöllä lähtenyt ostamaan poikansa koulujuhlaa varten muoviin pakattua karkki- ja perunalastupussia. John odottaa kotona kameran kanssa ja Anu kuiskii tuohtuneena, että "meidän poika ei mene sinne porkkanapussin kanssa". Jotain myönnytyksiä on suurissakin taistoissa tehtävä. Yllättävintä on, että elokuvassa muovittoman elämän jo tuntuessa normilta, muovikääreiset herkut näyttävät todella syyllisiltä, pahuuden lähteiltä. Aivopesu on onnistunut.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,8 / 4 henkilöä