Vakavaa asiaa viihdyttämisestä tinkimättä

John Webster kertoo uuden elokuvansa The Happy Workerin idean lähteneen yritysmaailmassa hyvissä ammateissa toimivien, motivoituneiden ja koulutettujen ystäviensä surkeuden ihmettelystä. Miksi nämä jokaisen työnantajan ihannetyöntekijät olivat niin onnettomia, miltei jokainen?

Tuntui siltä, että tälle asialle pitäisi tehdä jotain.

Virikkeenä elokuvan tekemiselle oli The Guardianissa julkaistu André Spicerin artikkeli ja nyt jo edesmenneen antropologi David Graeberin artikkeli Strike Magazinessa sekä tämän kirja Bullshit Jobs. Artikkelit ja kirja pureutuvat työelämän tarjoamiin tyhjiin lupauksiin ja tyhjyyden tunteeseen, joka saattaa vallata työntekijät näiden huomattua lupausten valheellisuuden. Miehet päätyivät ensimmäisiksi haastateltaviksi. Lisäksi elokuvassa haastatellaan burnout-tutkimuksen pioneeria, psykologi Christina Maslachia. Idean kehittely alkoi jo 2017–2018.

Eveliina Kantolan kanssa teimme aika paljon researchia, miten tämä voitaisiin tehdä ja miten pääsisimme toimistoihin, vaikenemisen muurin ja kulissien taakse.

John Webster tunnetaan dokumentaristina, joka ei pelkää laittaa itseään peliin, kun löytyy aihe, joka koskettaa hänen henkilökohtaista elämäänsä, kuten ilmastonmuutoselokuvassa Katastrofin aineksia (2008). Koskettaako työelämässä uupuminen henkilökohtaisesti Websteriä, ja pitääkö hänen käsittelemiensä aiheiden ylipäätään resonoida emotionaalisesti?

Kun näitä leffoja tekee kolme vuotta, pitää aina olla jokin emotionaalinen pohja, joka soi, joka on tärkeä itselle. Muuten sitä ei jaksaisi.

Ehkä juuri se mistä puhuin, kuinka niin moni tuttu oli epäonnellinen, mikä tuntui suurelta vääryydeltä. Sitten menimme yhteen burnout-ryhmän tapaamiseen ja se oli todella avaava kokemus.

Työn kulissit

Websterin uusin dokumentti liikkuu hektisen hysteerisessä toimistotyön maailmassa, ja rauhoittuu aina välillä haastattelujen ja burnout-ryhmän tapaamiseen, jossa ei enää olekaan kiire vaan tilitetään tuntoja hyvin rehellisen ja avoimen oloisesti.

Modernin maailman työlle asettamien vaatimusten epäinhimillistävää vaikutusta yksilöön ja työelämän oravanpyörän kouristuksenomaista, jopa naurettavaa hektisyyttä ovat kuvanneet mestarillisesti Charles Chaplin Nykyajassa (1936) ja Jacques Tati varsinkin elokuvassa Playtime (1967), jossa monsieur Hulot törmäilee ympäri modernia aina niin kiireistä Pariisia. Näiden klassikoiden teemat tuntuvat yhä ajankohtaisilta, ehkäpä vielä enemmän nyt kuin valmistumisajankohtinaan.

Kulissien ylläpitäminen on niin naurettavaa, kulissit usein ovat niin naurettavia, että leikitään sillä, että saisi nauraa ja mielellään viihtyä. Chaplinia – enkä todellakaan vertaa itseäni häneen – ihailen siksi, että hän teki hienoja elokuvia, joissa hän viihdytti, mutta joissa oli melkein aina, varsinkin pitkissä leffoissa, vahva yhteiskunnallinen viesti.

Vaikuttavia elokuvia

Webster sanoo uskovansa, että voi vaikuttaa elokuvillaan, muuten hän ei näkisi hommassa olevan mitään järkeä. Hän pyrkii tietenkin myös siihen, että hänen elokuvansa olisivat myös viihdyttäviä, tai ainakin mukaansa tempaavia samalla kun niillä on vahva viesti.

Se on toinen kysymys, mitä kaikki dokkaristit varmaan miettivät, kuinka moneen pitää vaikuttaa. Ehkä jos on yksi tai kaksi enemmän kuin minä.

Vaikuttamaan pyrkivät dokumentit tuovat usein esiin vaiettuja tai aiemmin liian vähälle huomiolle jääneitä epäkohtia, joihin dokumentin tekijät haluavat elokuvallaan kiinnittää suuren yleisön huomion. Mutta voiko dokumentti antaa vastauksia siihen, mitä asialle pitäisi tehdä? Tässä lähestytään kysymystä dokumentin luonteesta ylipäätään.

Kyllä minun mielestäni voi esittää vastauksia. Nämäkin ovat osa näitä suuria kysymyspähkinöitä. Moni dokkaristi miettii, mikä on minun roolini, mikä on minun oikeus sanoa leffassa, että joku tekee väärin tai oikein.

Webster tiedostaa, ettei ole yhden absoluuttisen totuuden paljastavaa elokuvaa. Hänen metodinsa on paneutuminen aiheeseen etukäteen.

Objektiivista leffaa ei ole, koska väline on jo lähtökohtaisesti subjektiivinen. Milloin laittaa kameran päälle ja milloin pois, nämä ovat kaikki subjektiivisia valintoja.

Hän vertaa dokumentin tekemistä kirjan kirjoittamiseen, joka on pitkä prosessi ja johon päätyvät matkan varrella kertyneet havainnot ja johtopäätökset, joihin itse uskoo.

Teen mahdollisimman paljon researchia, tutustun aiheeseen mahdollisimman hyvin kuukausien, vuosien aikana. Sitten se teos mikä siitä syntyy, on minun näkökulmani.

Jos pitäisi nimetä yksi dokumentaristi, jonka elokuvat ovat tehneet John Websteriin lähtemättömän vaikutuksen, se olisi Errol Morris. Varsinkin tämän elokuva Thin Blue Line (Johtolanka, 1988) kolahti Websteriin 17-vuotiaana. Uudelleen hän näki elokuvan DocPoint-festivaalilla ja Morrisin minimalismi, kuvan, kerronnan ja musiikin kokonaisvaltainen eheys teki lähtemättömän vaikutuksen uudelleen, taika oli tallella.

Minut valtasi se taika ja se ihmetys, kaikki ne mitä minulla oli, kun aloitin elokuvakoulussa. Miksi en voisi aina kokea tuota samaa?

Lue myös