Karate Kid valkokangas

Amerikkalaisen elokuvateollisuuden täytyy olla syvässä henkisessä lamassa. Mikä muuten voisi selittää sen uudelleenfilmatisointien vyöryn, jonka alle tuoreet ideat tuntuvat hautautuvan. Elokuvien kohdalla kierrätys on kirosana, mutta tuottajat hykertelevät tyytyväisyyttään, kun ei tarvitse ostaa sikaa säkissä; miksi ottaa riskejä, kun on vanhoja hyväksi havaittuja konsepteja? Ennemmin tai myöhemmin tällainen varman päälle pelaaminen puree elokuvateollisuuden omaan nilkkaan, kun suuren yleisön kiinnostus vähitellen hiipuu kokonaan.

Karate Kid päivittää monille sen ainoan ja oikean, alkuperäisen Karate Kidin (1984) 2010-luvulle. Tarinan kaava on sama: Yksinhuoltajaäiti muuttaa teini-ikäisen poikansa kanssa uuteen ympäristöön, alunperin Kaliforniaan, nyt Kiinaan ja vuonna 2035 ehkä jo Marsiin. Uudessa koulussa poika joutuu kahnauksiin hallitsevan alfauroksen kanssa, jota seuraa lauma hännystelijöitä. Taustalla on tietenkin kiista tytön suosiosta. Sankari saa ensin pahasti köniinsä, mutta saa sitten apua talonmieheltä, joka paljastuu itämaisten taistelulajien taitajaksi. Tämä opettaa nuorelle sankarille ensiksi nöyryyttä ja vasta sitten taistelutaitoja.

Elokuvan keskiöön nousee nuoren Dre Parkerin (Jaden Smith) ja hänen kung fu -valmentajakseen ryhtyvän talonmiehen, herra Hanin (Jackie Chan) välinen suhde. Molemmat tekevät rankan henkisen ja fyysisen matkan kohti voittoa, joka on sen oivaltaminen, että periksi ei pidä antaa ja että on tehtävä töitä tavoitteen eteen. No pain, no gain, kuten sanonta kuuluu. Tässä suhteessa elokuvaa voi pitää jopa opettavaisena, ja sukupolvien kuilun yli kurkottava ystävyyden ja arvostuksen kuvaus on koskettava.

Uuden Karate Kidin työnimi oli Kung Fu Kid, mikä olisikin ollut paljon luontevampi nimi elokuvalle – ottaen huomioon, että tapahtumapaikkana on Kiina ja taistelulajin nimi on kung fu, ei karate. Voi vain ihmetellä, miten miljardi kiinalaista suhtautuu kuvaan, joka heistä elokuvassa annetaan: kivikasvoisia kiusaajia ja totalitaarisen systeemin muokkaamia psykopaatteja, paitsi herkät ja kauniit viulistitytöt. Ja miksi mieleeni nousee edesmenneestä Neuvostoliitosta ja sen asukeista annettu kuva amerikkalaisissa elokuvissa? Jokin flashback kultaiselta 1980-luvulta kukaties.

Nuorisolle suunnatuksi elokuvaksi uusi Karate Kid on aivan liian pitkä, mutta se jaksaa kantaa yllättävän hyvin loppuun saakka, vaikka juonenkäänteet eivät missään vaiheessa suokaan yllätyksiä. Väkivallan kuvaus sen sijaan mietityttää. Vaikka pääosan esittäjä ja hänen vastustajansa ovat elokuvassa vasta 12-vuotiaita, ja elokuva on Suomessa kielletty alle 13-vuotiailta, sisältää se silti paljon raakaa väkivaltaa silmittömän potkimisen ja hakkaamisen muodossa. Pelimaailman väkivallan turruttamat teinit osaavat kuitenkin varmaankin katsoa väkivallan läpi ja ohi.

Päivityskulttuurin hengessä elokuva sisältää myös herkullisia viittauksia alkuperäiseen esikuvaansa. En halua paljastaa enempää, mutta legendaarinen kurkipotku on yhä mukana kuvioissa, samoin ”wax on, wax off!”, tosin hieman eri muodossa.