Varjojen kaupungit: Luukaupunki valkokangas

Finnkino veti vastikään tulevasta ohjelmistostaan pois R.I.P.D. – Haamukytät -nimisen elokuvan, jonka perusidea vaikuttaa identtiseltä Varjojen kaupungit: Luukaupungin kanssa. Molemmissa metsästetään demoneja, joita tavikset eivät näe. Ensin mainitusta tuli jenkeissä jättifloppi, eikä sitä sen takia nähdä täkäläisillä valkokankailla.

Tätä taustaa vasten on vaikea ymmärtää, miksi 60 miljoonan dollarin budjetilla tehty ja heikosti Pohjois-Amerikan lippuluukuilla pärjännyt Luukaupunki mahtuu ohjelmistoon. Elokuva on nimittäin aivan kamala.

Nuortenkirjaan perustuva Luukaupunki yrittää tunkea Twilight-saagan ja Nälkäpelin markkinoille. Päähenkilöitä ovat söpö sankaritar ja häneen ihastunut tatuoitu pojankloppi. Mäiskettä, erikoistehosteita ja siirappista pussailua riittää.

Viihdyttävimpinä hetkinään elokuva uskaltautuu piikittelemään omaa lajityyppiään. Päähenkilö Clary (Lily Collins) kysyy haavojaan hoitavalta varjometsästäjä Jacelta (Jamie Campbell Bower) – kalpea jäbä, jollaisista tytöt tykkäävät – ”revitkö paitasi sitoaksesi haavani”. Jace vastaa pilke silmäkulmassa: ”Sitähän sinä haluaisit”.

Omalle lajityypille naureskelu on tervetullutta vaihtelua, mutta tämä ei estä Luukaupunkia vajoamasta genrensä pohjanoteeraukseksi. Se uppoaa samojen kliseiden suohon, joille se hetkittäin irvailee. Kyseessä on elokuva, joka saa Twilightin näyttämään mestariteokselta.

Luukaupunkia on vaikea ottaa vakavasti, sillä dialogi sisältää seuraavia kukkasia. Poika tytölle: ”Sanoin, etten ole koskaan nähnyt enkeliä. Valehtelin.” Siirappinen lause kalskahtaa paperilla Schwarzeneggeriltä ja on tarkoituksettoman humoristinen. Toinen idiotismi kuullaan päähenkilö Claryn – joka on varmaan yksi tyhmimmistä elokuvasankarittarista sitten 1980-luvun slasherien – suusta: ”En muista mitä minun piti unohtaa.”

Mennään juoneen. Clary näkee yökerhossa Jace-nimisen nuorukaisen, joka murhaa tanssin tiimellyksessä demonin. Käy ilmi, että Jace on varjometsästäjä, jonka tehtävänä on pitää maailma puhtaana yliluonnollisista ilkiöistä. Ainoastaan Clary pystyy näkemään hänet, sillä hänenkin suonissaan virtaa – hänen itsensä tietämättä – varjometsästäjän veri. Seuraavana päivänä Clary saa yllättävän puhelun äidiltään: ”Älä tule kotiin!”

Mainitsinko jo, että Clary ei ole penaalin terävin kynä? Tämä on tietoista, sillä elokuvan epäloogisesti etenevä juoni suorastaan vaatii, ettei hän tee loogisia ratkaisuja. Vastoin selkeää ohjetta hän ryntää kotiin, jonne pahan kätyrit ovat jättäneet demonikoiransa vahtiin.

En ihan ymmärrä, mihin näillä kätyreillä oli niin kova kiire. Mikseivät he voineet jäädä odottamaan Clarya? Ehkä he uskoivat, että tyttö noudattaisi äitinsä ohjeita. Se ei kuitenkaan selitä koiran jättämistä, varsinkin kun tyttö halutaan myöhemmin saada kiinni elävänä. Ratkaisun ongelmaan olisi voinut tiivistää yhteen lauseeseen: tottele äitiäsi.

Tarina on kuitenkin vasta alussa. Käy ilmi, että kaupungista löytyy instituutiksi kutsuttu rakennus, jonka vain yliluonnolliset olennot voivat nähdä. Instituutissa majailevat rotunsa viimeiset varjometsästäjät, jotka taistelevat pimeälle puolelle kääntynyttä ex-varjometsästäjä Valentinea vastaan. Valentine haluaa pelastaa rotunsa ja tarvitsee siihen maagista kuppia, jonka Claryn äiti on piilottanut häneltä.

Kaikki hahmot puolesta riippumatta pukeutuvat mustiin nahkavaatteisiin ja ovat tatuoineet kehonsa täyteen tribaalien näköisiä riimuja. Naishahmot pukeutuvat kuin huorat: eräs hahmo tekee saman huomion elokuvassa, mutta selitystä vaatteiden tarkoituksenmukaisuudelle ei anneta. Ainakin Clarylla näyttää olevan taistelukohtauksissa suuria vaikeuksia lyhyen nahkahameensa hallinnassa.

Elokuvan katsominen loppuun oli työn ja tuskan takana. Tunsin heittäneeni kaksi tuntia elämästäni hukkaan. Jos tekijöiden rima on näin matalalla, en kehota teatterinkävijöitä kannustamaan heitä jatko-osan pariin.