Jättimuurahaisten aavikkorellestys hellyttää ja ärsyttää
Vuonna 1989 julkaistuun samannimiseen tietokonepeliin perustuva It Came from the Desert on täysverinen B-luokan monsteri-elokuva aavikolla jylläävistä jättimuurahaisista. Pelistä mukaan tarttuu 1950-luvun meininkiä taustatarinan ja aihepiirin kautta. Elokuva itsessään hakee tyylillään, rakenteellaan ja musiikeillaan 80-luvun estetiikkaa. Motocross-nuorten aavikkobileet keskeytyvät jättimuurahaisten hyökkäykseen, joka puskee menevää toimintakomediapakkausta vauhdilla eteenpäin.
Itsetietoisesti B-luokan elokuvien arvostelu sisältää omat haasteensa. Muuttuvatko tasapaksut henkilöhahmot tai ennalta arvattavuus hyveiksi, jos elokuva tiedostaa itse olevansa pienehköllä budjetilla tehty pätkä, jonka keskiössä on nostalgia ja genre-elokuvien fiilistely? Voiko elokuvaa sakottaa aspekteista, mihin se ei edes yritä keskittyä? B-luokan genre-elokuvat, parodiat ja kevyemmätkin teokset voivat kuitenkin olla toimivia elokuvia, eikä näillä seikoilla voida puolustautua kritiikiltä vaikka sillä voidaankin selittää tyylillisiä ratkaisuja.
Parhaan roolin elokuvassa esittää ympäristö. Espanjassa kuvatut aavikkokohtaukset ovat nättiä katseltavaa ja tarjoavat rellestykselle teemaan sopivan miljöön. Idea lisätä tähän ympäristöön motocross-pyöräily oli looginen ja sopii elokuvaan hyvin. Kokonaisuudessaan voisi jopa sanoa It Came from the Desertin onnistuvan yrittämässään: se on tyhmä ja häpeämättömän kliseinen pätkä, jossa kauniit nuoret aikuiset heittävät ärsyttävän huonoa läppää, rakastuvat, juovat kaljaa ja tappavat jättimuurahaisia.
Se, riittääkö tämä nautittavaan elokuvakokemukseen riippuu täysin katselijasta, mutta erityisen hyvää tai uniikkia lopputulosta siitä ei saada. Elokuvakokemusta kannattelee sen tausta. Kotimaiseksi tuotannoksi elokuva on erittäin kansainvälinen ja selkeästi pienehkölle yleisölle suunnattu. Elokuvassa paistaakin kiitettävästi läpi sydän ja tekemisen meininki. Se tekee jopa myötähäpeää tuottavista kohtauksista omalla tavallaan viihdyttäviä, tai ainakin herttaisia.
Elokuvana ontumaan jää kuitenkin lähes kaikki – osa varmasti tarkoituksellakin. Ennalta arvattava ja tylsä rakkaustarina, uhrautumiskohtaus, tai ilkeän hahmon käännytys eivät kuitenkaan muutu erityisesti miellyttävämmäksi tai kiinnostavammaksi katseltavaksi vaikka ne olisikin tehty tarkoituksella tai hymy huulessa. Jos odotuksia olisi käännetty, tai jos elokuvalla olisi ollut käyttämistään kliseistä jotain sanottavaa, voisi kohtausten tuottamat affektit olla positiivisempia.
Kauhu, toiminta, komedia. Elokuvan kaikista osista yksikään ei jäänyt mieleen erityisen onnistuneena, mutta elokuvan skaala on kuitenkin vaikuttava, ainakin budjetin ja taustan tuntien. Vaikuttavaa tulisi kuitenkin olla myös muu kuin skaala. Unohdettavat henkilöhahmot, ennustettava juoni ja ylenpalttinen tasapaksuus syövät elokuvakokemusta, josta genren fani voisi muuten olla hyvinkin innoissaan.
Kyseessä on kuitenkin menevä ja positiivinen hyvän mielen elokuva, jonka suurin arvo löytyy elokuvan taustasta, ei niinkään sen sisällöstä. Elokuvan uniikkius on sen kotimaa, sen iloinen ja ystävällinen näkemys elokuvan tekemisestä sekä sen punk-asenne siitä, minkälaisia elokuvia tulisi tehdä ja miksi. Ehkä joskus elokuvien tulee vain olla ilolla tehtyjä intohimoprojekteja vaikka lopputulos olisikin unohdettava ja kliseinen teinirellestys halvan näköisillä tietokonemuurahaisilla.
Toimituskunnan keskiarvo: 2 / 2 henkilöä