I Can’t Think Straight valkokangas

Tala (Lisa Rey) on Jordanian palestiinalainen moderni uranainen, joka valmistelee häitään neljännen kihlattunsa kanssa. Aiemmat kihlaukset ovat peruuntuneet neidon nirsoilun vuoksi. Syy vastahakoisuuteen kelautuu auki ennalta odotettavalla tavalla, kun hän tapaa intialaista alkuperää olevan kauniin ja ujon Leylan (Sheetal Sheth). Yhteisön normeille annetaan piut paut, kun ystävyydestä keriytyy kulttuuri- ja uskontorajoja uhmaava rakkaustarina.

Vinokino 2009 -ohjelmistoon lukeutuva Shamim Sharifin elokuva I Can’t Think Straight on ohjaajan itsensä samannimiseen romaaniin perustuva queer-esteettinen draama, joka sijoittuu pääosin monikulttuuriseen Iso-Britanniaan. Joillekin ohjaajan nimi voi olla tuttu hänen samana vuonna julkaistun elokuvansa The World Unseen vuoksi. Tässä tarina kuljettaa katsojan Etelä-Afrikan apartheid-aikaan, jossa naisten välinen rakkaus näyttäytyy allegoriana vapautumiselle koko alistavasta systeemistä. Samoihin näyttelijöihin luottava I Can’t Think Straight jää kuitenkin sisarensa rinnalla hailukaksi kopioksi.

Syy tähän on loikkaus kantaaottavasta poliittisesta tyylistä keskelle romanttisen komedian kerrontaa ja tyyliä. Elokuva ei tarjoa juuri paljoakaan lisättävää siihen, mitä Stephen Frearsin ohjaama Poikien pesula (My Beutiful Laundrette) toi esiin jo vuonna 1985.

Kerronnallisesta tahmeudestaan huolimatta teos käsittelee ajankohtaisia teemoja. Dikotomia moderni länsi – traditionaalinen itä kirjoitetaan auki useammassakin kohtauksessa. Länsi näyttäytyy mahdollisuutena olla oma itsensä ja luopua ”anteeksiantamattoman” kotimaan kahleista. Lisäksi, kuten ohjaajan toisessakin teoksessa, naisten emansipaatio rinnastuu heidän keskinäiseen rakkauteensa, joka on tie ulos alistavasta heteroseksuaalisesta avioliittoinstituutiosta. Näitä kahta teemaa teos kuljettaa sisäkkäisinä kudelmina. Arabinaisilla on vielä paljon taistelua vapautensa tiellä, mutta ovi on jo kangettu raolleen ja paatuneitakin vanhoillisia tökitään.

I Can’t Think Straight tarttuu myös ajankohtaiseen poliittis-uskonnolliseen teemaan. Antisemitismi ja etnologinen fanaattisuus putkahtelevat esille henkilöjen dialogissa. Polttava kysymys on Israelin ja Palestiinan välinen vuosikymmeniä jatkunut sotatila ja molemminpuolisten raakuuksien oikeutus. Kuka sodan lopulta aloitti ja kenen ja minkä vuoksi sitä yhä käydään? Talan hahmossa elokuva asettaa todellisen modernisuuden rinnalle myös aatteen rauhasta. Näin myös seksuaalisuuskymykseen rinnastuvaksi viestiksi muodostuu: unohdetaan jo ikivanha sotakirves, sillä viattomat kärsivät, kun fanaatikot ovat vauhdissa.

Tässä poliittisemmassa teemassa olisi piillyt elokuvan mahdollisuus nousta arvoasteikolla edeltäjänsä tapaan. Sen kehittely jää kuitenkin pinnalliseksi.

Pinnallisiksi jäävät myös näyttelijöiden suoritukset. Keskinkertaiset symboliset elementit, kuten lumpeenkukat tai vehreät mättäät, eivät elokuvaa tavanomaisuudeltaan pelasta. Ensimmäisessä eroottisessa kohtauksessa jännite onnistutaan kyllä luomaan, mutta jyrkkä muutos Hollywood-kerronnasta kiihkeään naisvartaloa hivelevään kuvaan rikkoo elokuvan rytmiä häiritsevästi. Kun aistillisuudesta palataan nopeasti vielä tympeään dialogiin, jää tämäkin kohtaus valitettavan mitäänsanomattomaksi.

Elokuvalla on varmastikin kiistatonta sisäpiirin vetovoimaa, sillä kuten tekijänsä tavoite olikin, kysymyksessä on optimistinen kuvaus selviytymisestä tukalassa yhtälössä. Optimismi luiskahtaa valitettavasti naiiviuden puolelle ja näin varteenotettava sanoma vesittyy.

Teoksen nimi osuukin siis ironisella tavalla asian ytimeen. Suoraviivaista ajateltavaa ei elokuva tarjonne muille kuin omaa elämäänsä availemaan innostuneelle tekijälleen. Kun tähän lisätään vielä tahallisen näppärää itsemainontaa ja intertekstuaalisuutta, jää kokonaisuus stereotyyppiseksi hömpäksi, jonka pintaan lesbo-esteettiset kliseet on askarreltu paperiliimalla.