Hytti nro 6 valkokangas

Laura (Seidi Haarla) hyppää Moskovassa Murmanskin junaan. Murmanskissa odottavat petroglyfit eli muinaiset kalliomaalaukset. Yhteiseksi sovittu matka supistuu yhden naisen matkaksi, kun rakastettu hyppää kyydistä jo ennen kuin juna kirskahtaa eteenpäin kohti Siperiaa. Kolisevan ja huojuvan junan hyttiseuraksi valikoituu karkea kaivostyöntekijä Ljosa (Yuriy Borisov), joka ensitekijöikseen juo itsensä humalaan. Edessä on monta pitkää päivää epämiellyttävässä matkaseurassa. Vaivihkaa matkustustovereiden välillä syntyy ymmärrys ja varovainen kurkotus kohti toista ihmistä.

Kirjailija Rosa Liksomin samannimiseen Finlandia-palkittuun romaaniin löyhästi perustuva Hytti numero 6 on matkakuvaus syvälle Venäjän tundraan jonain lähimenneisyyden määrittelemättömänä ajankohtana, ehkä 1990-luvun alussa.

Hytti nro 6 (2021) on ohjaaja Juho Kuosmasen toinen pitkä teatterielokuva. Edellinen pitkä elokuva, Hymyilevä mies (2016), oli ensimmäinen indikaatio Kuosmasen ohjaajan kyvyistä: elokuva pokkasi voiton Cannesin Un Certain Regard -sarjassa. Kiitosta on riittänyt myös Hytti nro 6:lle. Elokuva sai tänä vuonna Cannesin elokuvajuhlien kakkospalkinnon, Grand Prix’n.

Hytti numero 6:ssa on jotain vastustamattoman sympaattista. Jokaiselle joskus elämässään raiteita pitkin reilanneelle junan kilkatus ja huojunta raiteilla henkii aikaa, jolloin maailma oli huoleton ja aika katoaa. Siinä on jotain samanlaista haikeutta, haparoivaa hetkeen tarttumista ja optimismia kuin Richard Linklaterin Rakkautta ennen aamua (1995) -elokuvassa.

Ljosan ja Lauran hitaasti muotoutuva suhde tanssii uskottavuuden rajamailla muttei kuitenkaan kaadu sentimentaalisuuden tai epäuskottavuuden puolelle. Tenho perustuu jatkuvalle kuminauhan tavoin rakentuvalle kehitykselle – se venyy, lähenee ja loittonee, muttei katkea. Sekä Seidi Haarla että Yuri Bykov tekevät Laurana ja Ljosana erinomaista työtä. Laurassa on yhtä aikaa jotain tuttua ja tavoittamatonta, ja vodkapäissään mongertava Ljosa onnistuu olemaan pahimmillaankin sympaattinen.

Hytti nro 6 on valojen ja värien elokuva. Harmaus on kylmää ja kovaa, valkoinen sokaisevaa, pimeys syliinsä sulkevaa ja ikkunoista siivilöityvä auringonvalo kultaista ja kirkasta. Elokuva on kuvattu enimmäkseen autenttisissa olosuhteissa: liikkuvan junan vaunuissa, ei studiossa. Hiukset roikkuvat likaisena ja ulkona on niin rähjäistä, betonista, kylmää ja märkää, että elokuvateatterissakin tekee mieli kietoa huivia tiukemmalle hartioiden ympärille.

Yli puolitoista vuotta kestänyt matkustuskaranteeni saa aikaan sen, että reppureilaajan sydäntä kivistää niin haikeus, toivo kuin rakkaus. Ollapa junassa matkalla kohti suurta tuntematonta! Istua kuuntelemassa Moskovan kulttuuriväen juhlissa kiivasta keskustelua tupakansavusta raskaana roikkuvassa ilmassa. Kaikki olisi mahdollista, voisi vaikka viettää iltaa kostealta tuoksuvissa, lumen alla vinoon kasvaneissa mökeissä sympaattisten babushkojen vieraana ja juoda vodkaa suolakurkulla höystettynä auringonnousuun.

Hytti nro 6 ei oikeastaan tarjoa mitään uutta: on kasvutarinaa, perinteistä venäläistä kuvastoa, kansallisia stereotyyppejä vodkaa juovista venäläisistä ja sosiaalisesti juroista suomalaisista. Siitä huolimatta Kuosmasen visio tuntuu raikkaalta ja lämpimältä.

Kuosmanen onnistuu täydellisesti kiteyttämään vapauden kaipuun ja hetkessä elämisen ilon. Hytti nro 6 on väkevä todistus sille, että matka on tärkeämpi kuin päämäärä, ja että satunnaista kohtaamisista otamme mukaamme jotain määräämättömän arvokasta, jos vain annamme sille mahdollisuuden.