Kamaa, josta unelmat ovat tehty

Tuvalua jää kaipaamaan kuin kaunista unta. Elokuvan maailma vangitsee kuin ne pehmeät ja keinuttavat kuvat, jollaisia hyvällä onnella levittäytyy eteemme hetkinä, jolloin suljemme silmämme ja kutsumme sinisillä tossuilla sipsuttavan nukkumatin heittämään kasvoillemme kimaltelevaa hiekkaa. Mikäli unien puhtautta arvostaa ympäröivää konkreettista maailmaa enemmän, voi todeta, ettei Tuvalun kaltaisia elokuvia luoda tarpeeksi.

TuvaluYmpäröivän maailman realiteettien ahdistama kyynikko Jean-Luc Godard ennusti 60-luvun alussa teknologian haavoittavan peri-inhimillisiä ulottuvuuksia. Hän teki jonnekin lähitulevaisuuteen sijoittuvan elokuvan Alphaville, jossa Eddie Constantinen henkilöimä agentti Lemmy Caution taistelee modernisaatiota vastaan ja etsii mekanisoituneesta maailmasta "luvattuun maahan" johtavaa rakkauden ja runouden polkua. Godardin teoksen lopussa humaanisuus lyö kylmän konemaailman ja tunteettomuuden. Onnellisen päätöksen saava kertomus teknologian ja rakkauden taistelusta ei voi olla muuta kuin kaunis näky, unelma, jonka tunnustaa naiiviksi. Tietoisen yliampuva optimismi voi kuitenkin antaa katsojalle aikaa haaveilla. Tuvalu tekee saman tempun, tarjoaa vaikuttavan illuusion maalatessaan yltiöromanttisen sadun vanhan (hyvä) ja uuden (paha) kohtaamisesta. Elokuvan sympaattiset sankarihahmot ruumiillistavat puhdassydämisyyttä, heidän päälleen levittäytyvinä varjoina näyttäytyvät teknologia, raha ja ahneus.

Saksalaisen Veit Helmerin ensimmäinen pitkä elokuva on modernin scifi-elokuvan ja mykkäfilmin estetiikan hämmentävä synteesi, originelli taru, jonka lapsenomaisessa ja viattomassa ilmeessä ei värähdäkään teennäisyyden vivahteet. Lastenkirjamaisista hahmoistaan ja rakastettavista asetelmistaan elävä elokuva on epätodellisuudessaan niin hellyttävä, että elokuvateatterista kadulle astuminen ja todellisuuteen herääminen on tuskaa. Elokuvan englanninkielisen mainosjulisteen teksti lunastaa lupaamansa: "A journey in to the world of dreams."

Varsinaista juonikehikkoa ei Tuvalussa ole. Näytetään ränsistynyt talo, jossa sokea vanhus ja tämän poika Anton pitävät yllä uimahallia. Joka päivä muutama vanha mummo talsii kävelykeppiensä kanssa sisään ja ostaa lipun. Ulkopuolella rikkaat ja röyhkeät räjäyttelevät vanhoja rakennuksia rakentaakseen tilalle uutta ja hienoa. Uimahalli on ainoa paikka, missä vanhat perinteet elävät, missä jokin tunne vielä hengittää. Kaupungin lähettämät tarkastajat vaativat paikan kunnostusta: halli pitäisi remontoida ja täyttää elektronisilla vempaimilla. Anton tuskailee ja pyrkii keksimään ratkaisua. Eräänä päivänä hän kiintyy uimahallissa vierailevaan kaunokaiseen. Tytön ilmestymisen myötä elokuva koskettaa nopeasti tunteista voimakkainta - sitä, joka kestää kaiken ja jonka voimin pahuuden ja ahneuden voimat ovat lyötävissä.

Tuvalun henkilöt eivät puhu mitään kieltä. He lausuvat vain erilaisin äänensävyin toistensa nimiä. Nerokas ratkaisu vaatii näyttelijöiltä hupaisaa pantomiimia ja tehokasta ilmehdintää. Mykkäelokuvan perinteet elävät, vaikka äänimaisema onkin poikkeuksellisen rikas. Kuvamaailma tekee kunniaa mykkäelokuvan suurille visualisteille. Varjojen ja valon käyttö sekä muutamat lavasteet palauttavat mieleen Fritz Langin ja ennen kaikkea tämän Metropoliksen. Mustavalkoisena ei Helmer ole kuvannut elokuvaansa, mutta hyvin omintakeisella tyylillä, sinertävien ja kullanruskeiden linssien läpi. Tuvalun paikoin kiihkeä leikkausrytmi edustaa uudempaa maailmaa, MTV-sukupolven suosimaa tavaraa.

* * * *
Arvostelukäytännöt