Iltaa, andante.

Yhteiskuntakriittisen elokuvan taitaja, ajanjaksojen vaihtumisen ja elämänkatsomuksellisten murrosten tulkki Ettore Scola ei vanhoilla päivillään ole luonut erityisen teräviä elokuvia. Elämää nähnyt italialainen pappa syleilee muutamia perusarvoja - perhettä, ystävyyttä, välittämistä, koskettamista. Scola ei ole enää se sama mestarillinen tarinankertoja kuin 70-luvulla, jolloin muun muassa mahtava, 30 vuoden ajanjakson kattava Mehän rakastimme toisiamme niin paljon syntyi. Ohjaaja on rentoutunut ja keskittynyt kuvaamaan ihmisten kasvoja. Illallisessa Scola kuljettaa kameraa yhden ravintolan sisällä. Nähdään sarja kauniita hetkiä, kohtaamisia, kanssakäymistä, kosketuksia, eleitä. Viini virtaa ja aterioita tuodaan pöytiin. Atmosfääri on lumoava, jokaisessa pöydässä on tuoli katsojalle.

Scola maalaa ravintolaan oman satumaailmansa. Kuinka hurmoksellista onkaan pysähtyminen, humaani kosketus keskellä hektistä, urbaania elämää. Sukellus italialaiseen illalliseen on jäykkäniskaisille, kaikkea kommunikointia karttaville suomalaisille suorastaan hämmentävä elämys. Ravintola on pieni paikka, jonne ihmisiä saapuu, josta ihmisiä lähtee. Ulkomaailmaa ei näytetä. Asiakkaat kinastelevat, rakastuvat, hymyilevät, itkevät, syövät ja juovat. Illan aikana koetaan taianomaisia hetkiä. Lämpimissä kohtaamisissa on taikuutta, pienissä eleissä elämää suurempaa. Jonkinnäköisenä seremoniamestarina toimii hiljattain edesmenneen Vittorio Gassmannin vastustamattomasti tulkitsema ravintolan vakioasiakas, joka ohjaa ihmisiä yhteen, mutta istuu itse yksin. Gassmann myös lausuu elokuvassa monia avainlauseita: "Me emme ole tulleet tänne vain syömään…"

Scola osoittaa yhä suurta ihmistuntemusta. Näyttelijäohjaajajana hän hakee vertaistaan. Lähikuvat kasvoista ovat ikimuistettavia. Illallisen vaikuttavimpia kohtia on kuva naisen poskella valuvasta kyyneleestä. Hetkittäin Scola yltää samaan vangitsevuuteen kuin Louis Mallen briljantti keskusteluelokuva Ilta Andrén kanssa. Selkeitä vanhenemisen merkkejä on kuitenkin myös havaittavissa. Elokuvan komiikka on paikoin kömpelöä ja vanhanaikaista. Muutamat ihmissuhdekuvaukset eivät ""absurdiudessaan" edusta niin hupaisaa tavaraa kuin mitä ohjaaja on selkeästi tavoitellut. Kuitenkin Illallisen sulattaa helposti oodina inhimilliselle kommunikaatiolle, arvolle, joka nykypäivänä on enemmän ja enemmän painumassa unholaan. Scolan yhteiskuntakriittinen asenne nostaa vielä päätään loppujaksossa, jossa ravintolasta ulos astunut pieni poika näkee maailman videopeliruudun kaltaisena vilkkuvana kuvana.

* * * *
Arvostelukäytännöt