Lyle, Lyle, Crocodile kotikatsomo

Suomessa nimellä Ystäväni krokotiili tunnettu elokuva Lyle, Lyle, Crocodile perustuu Bernard Waberin 1960-luvulla kirjoittamiin, toistaiseksi suomentamattomiin lastenkirjoihin, joiden pohjalta käsikirjoituksen on muokannut Will Davies. Ohjaajina ovat Josh Gordon ja Will Speck. Anglosaksisissa maissa kirjat ovat kuuluneet monen sukupolven mukaviin lapsuusmuistoihin, ainakin valistuneissa perheissä, joissa lapsille on luettu.

Kun Primmien perhe muuttaa New Yorkiin, heidän nuorimmalla pojallaan, kymmenvuotiaalla Joshilla (Winslow Fegley) on vaikeuksia sopeutua uuteen kouluun. Uusien kavereiden hankkiminen ja piireihin pääsy ei ole tehtävä helpoimmasta päästä, ei varsinkaan tuossa iässä. Vanhempia ei halua rasittaa tiedolla, että joku kiusaa. Lapset pyrkivät aina vakuuttamaan kaiken olevan hyvin, vaikkei olisikaan. Mutta Joshilla on ässä hihassaan, omasta kodista löytyy ystävä, joka ei ole siitä tavanomaisimmasta päästä.

Ullakolta löytyy yllättäen laulava krokotiili, joka rakastaa kylpyjä, laulamista ja kaviaaria. Roskaruokakin maistuu, ja Lyle (suomeksi Eeli) tietää parhaat paikat mistä roskisruokaa saa, ilmaiseksi. Ravintolan roskiksesta tietenkin. Kaksikko ystävystyy, mutta krokotiilia uhkaa naapurin yrmyilevä Mr. Grumps. Herra Grumpsin mielestä krokotiilit kuuluvat eläintarhaan, mikä arkikokemuksena New Yorkissa pitänee paikkansa. Grumpsin missiona on saada Primmien perheellä häätö talosta ja mieluusti koko osavaltiosta.

Herra Grumpsilla tuntuu olevan vain sellainen maailmankatsomus, että kenelläkään ei saisi olla hauskaa, ja kaikkien tulisi elää niin kuin hän haluaa ja määrää. Hänen kissansa on kuitenkin toista mieltä, ja valitsee hauskanpidon Lylen ja Joshin kanssa.

Lylen omistaja on virallisesti Hector P. Valentin (Javier Bardem), elokuvan ambivalentein ja ajatuksia herättävin – ja samalla ärsyttävin – hahmo. Ainakin itselleni oli hyvin vaikea pitää ilveilevästä herra Valentinista, vaikka tämä aika ajoin yritti tehdä jotain hyvääkin, lähinnä korjaten omia katalia tekojaan. Hector Valentin on taikuri ja helppoheikki, ketku jolta mikään ei oikein suju, ja joka on korviaan myöten peliveloissa ihmisille, joille ei kannata olla velkaa. Hän näkee puhuvassa ja laulavassa krokotiilissa oivan keinon ansaita helppoa rahaa.

Hectorissa kiteytyy eläinten pito osana viihdebisnestä, huvittavina sirkusnumeroina, jotka saadaan tekemään temppuja hyötymismielessä kyselemättä sen kummemmin mitä eläimet itse mieluiten tekisivät. Ilmiö on niin laaja ja ikivanha, että sitä harvemmin osataan edes kyseenalaistaa. Kun Lyle ei kykenekään yleisön edessä laulamaan, lähtee Hector kiertueelle omin päin ja jättää Lylen kotiin pärjäilemään.

Lyle on siis ostettu eläinkaupasta. Amerikassa on yhä edelleen mahdollista ostaa koiranpentu kaupasta. Mahtaakohan monikaan miettiä mitä tapahtuu eläimille, jotka eivät menneetkään kaupaksi? Jätemyllyyn luultavasti.

18 kuukautta myöhemmin Hector P. Valentin palaa takaisin, ja odottaa lämmintä vastaanottoa. Hector näkee eläimissä vain välinearvon, mutta kuten tällaisiin koko perheen elokuviin kuuluu, lopussa hänen panostaan tarvitaan, jotta loppu voisi olla onnellinen.

Joshin vanhemmilla on hieman nikottelemista hyväksyä perheenjäseneksi laulava krokotiili, mutta hankalan alun jälkeen Lylestä tulee osa perhettä. Joshin äiti (Constance Wu) huomaa, miten Lyle auttaa Joshia kivuliaassa sopeutumisprosessissa uuteen ympäristöön antaen Joshille kaivattua itsevarmuutta. Isä (Scoot McNairy) on hankalampi tapaus, mutta taipuu lopulta hyväksymään absurdin ajatuksen kodissaan asuvasta krokotiilista, jolle on suotu laulun lahjat. Isä on joskus nuoruudessaan harrastanut painia koulussa, ja Lylen haastettua hänet pikku matsiin on isäkin myyty.

Ystäväni krokotiili on osittain musikaali, ja laulujen ansiosta todella onnistunut sellainen. Huomaa, että sävellyksiin on todella panostettu, eikä menty sieltä mistä aita on matalin. Kyseessä on onnistunut ja nautittava koko perheen elokuva, ainoastaan aivan pienimmille elokuva ei sovellu, ja seitsemän vuoden ikäraja on kohdallaan.

Elokuva tarjoaa hyvät lähtökohdat myös yhteiselle pohdinnalle lasten kanssa siitä, miten eläimiä saa ja tulee kohdella, vaikka Lyle selvästi onkin herttainen satuhahmo. Ainoastaan yksi asia todella pisti silmään elokuvassa, nimittäin maidon tarjoaminen kissalle. Tämä muinainen klisee joutaisi jo päätyä kompostiin, eikä sitä pitäisi toistaa enää missään.