Headhunters valkokangas

Pohjoismaiden osalta Norja on elokuvamaana ollut Suomen kaltainen pikkutekijä. Siinä missä ruotsalainen ja tanskalainen elokuva on laajalti tunnettua ja tunnustettua, ei norjalaista elokuvaa ole ainakaan meillä liiemmin nähty. Teatterilevitykseen yltäneet norjalaiselokuvat voi viime vuosilta laskea yhden käden sormilla.

Norjassa elokuvan tekemisen kulttuuri on ollut jopa Suomea huterammalla pohjalla, sillä maassa perustettiin elokuvakoulu vasta aivan viime vuosituhannen lopulla. Tämä voi tosin olla myönteinenkin asia. Norjalaiset nykytekijät ovat varttuneet kansainvälisessä audiovisuaalisessa kulttuurissa eikä heidän tekemisiään välttämättä paina pienen elokuvamaan rajallisten resurssien ja elokuvakulttuurin kapeuden taakka, mikä edelleen tuntuu rasittavan suomalaista elokuvaa.

Mielikuvan taustalla ovat uudet, meilläkin teatterilevitykseen päässeet norjalaiselokuvat, joista eritoten New Yorkista elokuvaoppinsa ammentaneen nelikymppisen Morten Tyldumin ohjaama toimintajännäri Headhunters on positiivinen yllätys. Elokuva on malliesimerkki siitä, miten rahaa ja resursseja olennaisempaa on, että tekijät ymmärtävät mitä ovat tekemässä. Muulla tavoin on vaikea selittää, miten neljällä miljoonalla eurolla tehty toimintaelokuva on täysin vertailukelpoinen suhteessa kymmenkertaisilla budjeteilla tehtailtuihin jenkkituotantoihin.

Headhuntersin tekijät ovat oivaltaneet, että hyvässä toimintaelokuvassa toiminnan spektakelisointia tärkeämpää on huolehtia hahmojen ja tarinan sisäisen logiikan toimivuudesta, sujuvasta kerronnasta sekä kantavasta jännitteestä eli draaman ja toiminnan tasapainosta. Yksinkertaistetusti kyse on toimintaelokuvan dynamiikasta, eikä toiminnan ulkoisella näyttävyydellä ole asian kanssa mitään tekemistä. Tämä viisaus on Hollywoodin valtavirrassakin unohdettu jo ajat sitten.

Muotopuhtaan toimintaelokuvan suunnannäyttäjänä on viime vuosikymmenet ollut lajityypin nykymestari Michael Mann. Hollywoodilaisen tusinatoiminnan sijaan Tyldumin Headhunterskin nojaa amerikkalaisen elokuvan vaikutteissaan juuri Mannin teoksiin.

Tarinan päähenkilö, Roger Brown (Aksel Hennie), on maineikas headhunter, kykyjenetsijä, jonka suosituksilla pörssiyhtiöt valitsevat johtajiaan. Rogerille kyse on lähinnä peitetoiminnasta. Headhunterina hän onkii tietoonsa varakkaiden johtajien taideaarteita, jotka hän tilaisuuden tullen käy varastamassa rahoittaakseen ylellisen elämäntapansa.

Rogerin hahmo maltetaan rakentaa pieteetillä ja rikolliskuvassa on paljon samaa Heatin (1995) täsmällisen ja ammattimaisen rikollisjengin kanssa. Heatin tavoin Headhuntersissakin rikollinen menestystarina sortuu pieniin inhimillisiin tekijöihin, jotka johtavat Rogerin kujanjuoksuun elämästä ja kuolemasta.

Headhuntersin tarinassa on juonteita, jotka tarkemmin ajateltuna ovat melko paksuja nieltäviksi, mutta niiden merkitys kokonaisuuden kannalta jää sivuseikaksi. Elokuva on kohdennettu Rogeriin ja hänen selviytymiskamppailuunsa, joka toiminnan ja tapahtumien tasolla on riittävän yksinkertainen, jotta kerrontaa voidaan viedä hyvällä tempolla eteenpäin fyysiseen toimintaan luottaen. Toimintaelokuvalle ominaisesti väkivalta, aseet ja seksuaalinen kanssakäyminen ovat välineitä päämäärien saavuttamiseksi.

Tarinan hahmot ovat karikatyyrisiä ja kuten Mannin mestarillisessa Miami Vicessa (2006) ihmisyyden käsittely tehdään äärimmäisten ja ilmeisimpien tunnetilojen, kuten vihan, koston, rakkauden ja seksuaalisen halun kautta. Olennaista on, että henkilöhahmojen osalta tarinan sisäinen logiikka toimii, jolloin heidän ratkaisunsa elokuvan maailmassa ovat uskottavia ja samaistuttavia. Tällä ei ole mitään tekemistä reaalitodellisuuden kanssa vaan kyse on siitä, että katsoja tempautuu mukaan elokuvan maailmaan kyseenalaistamatta näkemäänsä.

Suuret ja korkealentoiset sisällöt eivät palvele toiminnallisuuteen perustavaa elokuvaa vaan toimintaelokuvassa operoidaan alkeellisten tunnetilojen tasolla. Tämä toiminnan perusfunktio toteutuu Headhunterissa esimerkillisesti, minkä ansiosta norjalainen toimintajännäri lienee lajissaan parasta mitä Euroopassa on tehty sitten Luc Bessonin Tyttö nimeltä Nikitan (1990) ja Leonin (1994).

Mikään yllätys ei lienekään, että Headhuntersin oikeudet on myyty Jenkkeihin. Lähivuosina onkin odotettavissa jälleen yksi onnistuneen eurooppalaiselokuvan amerikkalaistettu remake.