Kovat otteet kentällä

Puhtaiden toimintaelokuvien rintamalla nähdään harvoin yllätyksiä. Mukautuminen nykyajan elokuvakenttään on johtanut lajityypissä tasapäistymiseen, josta on vaikea innostua. Ryppyotsaisen harmaan massan keskellä genrepaletin pienimmätkin poikkeamat jaksavat ilahduttaa.

Final ScoreTämän vuoksi Final Score herättää jo lähtökohtaisesti orastavaa mielenkiintoa. Scott Mannin ohjaama brittiläistuotanto on muutaman vuosikymmenen takaisen suoraviivaisen toimintalajityypin jälkikasvua. Mallia on haettu niin Die Hardista kuin Viimeisestä partiopojasta, ja röyhkeä asenne istuu lähelle samaa sielunmaisemaa kuin Olympos on valloitettu.

Elokuvassa entinen yhdysvaltalaissotilas (Dave Bautista) saapuu Lontooseen viemään edesmenneen armeijakaverinsa tytärtä (Lara Peake) jalkapallo-otteluun. Tilanne eskaloituu, kun stadion kaapataan puolisotilaallisten venäläisvallankumouksellisten toimesta, jotka yrittävät paikantaa Britteihin soluttautunutta aatetoveriaan (Pierce Brosnan).

Final ScorePieneen tilaan sidottu tapahtumaympäristö istuu mallikkaasti Mannin dynaamiselle ohjaustyylille. Kovilla panoksilla varustettujen terroristien ja päähenkilön väliset yhteenotot rytmittävät tapahtumien kulkua energisellä tahdilla, eikä luotien ja nyrkkien vuoropuhelussa ole rujoutta säästelty, mikä erottaa teoksen edukseen lajityypin muista tuotoksista. Anteeksipyytelemätön arroganttius vieraannuttanee osaa katsojista, mutta ainakin kokonaisuus on linjansa valinnut.

Samaa tehoa löytyy myös Mannin ohjausdebyytistä The Tournament. Räjähtävästä yhteenotosta toiseen liikkuva Battle Royal -imitaatio lunasti Mannille paikan sähäkän toiminnan airuena. Jännitteen, liikkeen ja iskevyyden saralla mies näyttää osaamisensa, mutta henkilövetoisemman draaman astuessa kehiin nousee seinä nopeasti vastaan. Tämä näkyi kiusallisesti ohjaajan parin vuoden takaisessa rikosjännärissä Heist.

Final ScoreFinal Score pelaa kuitenkin korttinsa oikein, vaikka kaikki sen valtit eivät ässiä olekaan. Aiemman vuosikymmenen toimintaelokuvien perimästä on ammennettu paljon materiaalia ja mukaan tarttuu väistämättä myös painolastia. Koomisen kimeä-ääninen kumppani on hermoja raastava kaiku 1990-luvulta, jonne hahmotyypin olisi voinut surutta unohtaa. Huumorin taso yleisestikin on melkoista polveen läpsyttelyä, mikä osittain kuulunee asiaan.

Laajemmat kytkökset ulkomaailmaan ovat viitteellisiä. Venäläistaustaisten pahisten poliittiset motivaatiot linkittyvät kehiteltyyn mikä-mikä-maahan eikä tapahtumien fiktioluonnetta ole edes yritetty peitellä. Samaan aikaan kuitenkin kentällä tapahtuva ja turpasaunaa rytmittävä "Venäjä vastaan Britannia" -jalkapallo-ottelu nostaa teoksen sisään kirjoitetut nationalistiset painotukset räikeästi esille.

Final ScoreSuurimmaksi ongelmaksi jää lopulta lunastuksen laiskuus. Hekumallinen lähtötilanne kantaa mittaansa asti, mutta konfliktin ratkominen tapahtuu kokonaisuudessa turhauttavan löysäranteisesti. Yli olisi voinut lyödä vielä kertaheittoa enemmän, genren joustavuus olisi kyllä tähän riittänyt. Nyt lopun antikliimaksiset sävyt ja energian ajoittaiset onnahdukset jättävät ruman jäljen lopputulokseen.

Jäljelle jää paljon hyvää, mutta ei riittävästi. Final Scoresta on teoksen erityisluonteen takia helppo pitää, mutta eskaloituvan lähtöasetelman tarpeeton lässähtäminen loppumetreillä jää taitohypyssä ikäväksi mahalaskuksi, ja paikka modernina genrehelmenä tämän myötä saavuttamatta. Kertaluonteisesti katsottava elokuva on rosoineenkin viihdyttävämpi kuin monet lajikumppaninsa, vaikka maaliin asti ei ihan päästäkään.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 1,5 / 2 henkilöä