Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves valkokangas

Dungeons & Dragons, lyhyemmin D&D, on ylivoimaisesti maailman tunnetuin ja myydyin roolipeli. Gary Gygaxin ja Dave Andersonin vuonna 1974 luoma D&D juhlii pian viisikymppisiään. Sinä aikana se on saavuttanut kymmeniä miljoonia pelaajia ja laajan tunnettavuuden. D&D:n suosio on yritetty siirtää elokuviksi jo kolme kertaa. Joka kerta on epäonnistuttu yhä pahemmin.

Teattereihin suurella panostuksella tullut Dungeons & Dragons (2000) oli laadullisesti kammottava kalkkuna ja täysi floppi lippuluukuilla. Siitä jäi mieleen ainoastaan Marlon Wayansin painajaismaisen kauhea rooli alati kimittävänä hupiukkona ja helpotus, kun Wayansin roolihahmo vihdoin kuoli. Tämä tunnetila on säilynyt mielessä peräti 23 vuotta, joten sinänsä elokuva teki ikimuistettavan vaikutuksen, joskaan ei sellaista, jota oli toivottu.

Seuraavat kaksi D&D -elokuvaa menivät suoraan videolevitykseen. Näistä viimeinen, Bulgariassa kyhätty kelvoton halpis Dungeons & Dragons: The Book of Vile Darkness (2012) näytti hautaavan yritykset siirtää roolipeli valkokankaalle.

Hasbro ja Paramount yrittävät vielä kerran ison budjetin fantasiaelokuvalla Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves. Teoksen ohjanneet ja käsikirjoittaneet peli-entusiastit John Francis Daley ja Jonathan Goldstein on aiemmin tunnettu lähinnä Kaameat pomot -elokuvien kaltaisista latteuksista. Mikäli teos menestyy, niin jatkoa seuraa, mutta mikäli se floppaa, saattaa edessä olla elokuvallinen TPK eli total party kill.

Mutta miksi D&D:n siirto valkokangasviihteeksi on osoittautunut niin vaikeaksi? Yksi syy voi olla, että peliin olennaisesti kuuluvaa pelihahmojen luokkajärjestelmää tai kykyrajoitusjärjestelmää on vaikea siirtää muuhun formaattiin kuin tietokonepeleihin. Parhaimmissa tietokonepelisovituksissa kuten Baldur’s Gate -pelisarjassa on onnistuttu vahvassa immersiossa. Myös 20 vuotta jatkunut nettisarjakuva Order of the Stick on saanut heijastettua pelin rajoitukset ja erityispiirteet sekä satiirisena että draamallisena kerrontana.

Eri D&D-formaateissa on ollut hauskinta ottaa lievä kieli poskella -asenne ja yhdistää se eskapistiseen viihtymiseen, jossa ei yritetä uppoutua kovin syvällisesti pelattavan hahmon rooliin ja sielunelämään. Mahtipontinen draama on tärkeää, mutta tärkeämpää on nousta tasoja, lätkiä kirveellä värikästä hirviöluetteloa läpi tai paukutella tulipalloja siinä missä Gandalf olisi vasta harkinnut piipun sytyttämistä. Tätä myös Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves onnistuu tarjoamaan, ei enempää mutta ei myöskään yhtään vähempää.

Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves on rakennettu selkeän franchise-formaattisapluunan mukaisesti siinä missä supersankariuniversumit ja Hasbron toinen hittituote Transformers. Viihdearvot ja tuotantoarvot ovat kohdallaan. Elokuva toimii sellaisenaan, mutta D&D-franchisea tunteville se on täynnä itsetarkoituksellisia tärppejä, enää Drizzt Do’Urden puuttuu. Pinnalliset juonenkäänteet on tarkoituksella pedattu katsojamassoille valmiiksi pureskeltaviksi, mutta ei tarinan ole tarkoituskaan yllättää.

Elokuva on tehty kevyen satiirisella otteella ja tietoisena siitä, että Ed Greenwoodin luoma pelimaailma Faerun on arkitodellisuuden ja sisäisen realismin tuolle puolen sijoittuva. Korkeafantasiamaailmassa lohikäärmeitä ja hirviöitä on joka notkossa, pala limppua maksaa kultarahan ja taikaesineet ovat niin yleisiä, että siinä olisi Sauron jo häpeissään onnettomine mahtisormuksineen. Itseironiaa on juuri riittävästi ilman, että Faerun muuttuisi parodiaksi.

Juoni on pitkälti putkijuoksua roolipeliskenaariosta toiseen elävien ihmisten esittäessä valmiita pelihahmoja efektipaljouden keskellä. Konsepti epäonnistui ensimmäisessä D&D-elokuvassa totaalisesti, mutta nyt on löydetty letkeän rullaava tasapaino. Näyttelijöiden panos on yhtä reaktiivinen kuin vaikkapa Star Warseissa, mutta Star Warsien lailla muutama laatunäyttelijä voi luoda illuusion syvemmästä sisällöstä. Chris Pine kannattelee tarinaa harteillaan kuin Atlas, karismaattisena ja leppoisana johtohahmona. Myös Hugh Grant ottaa dollarihymycharmistaan kaiken irti huijarikonnana.

Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves on selkeä korjausliike aiempiin D&D -elokuviin verrattuna. Roolipelielokuvien genreen kaipaisi silti syvyyttä ja sisäistä realismia. Toivoa sopii, että esimerkiksi Greg Staffordin (1948–2018) jo 1960-luvulla visioima ja vuosikymmeniä hioma Gloranthan maailma sekä siitä alkunsa 1970-luvulla saanut RuneQuest-roolipeli joskus näkisivät päivänvalon valkokankailla tai minisarjana. Pronssikautiseen ajanjaksoon sijoittuva, roomalaisten ja kelttiläisten kamppailuista inspiraatiota saanut Glorantha on shamanistinen ja filosofinen maailma, jossa olisi aineksia muuhunkin kuin moduulimaiseen seikkailuviihteeseen.