Delfiinitarina valkokangas

Kulunut sanonta elokuvanteon vaikeudesta lasten ja eläinten kanssa ei ole lannistanut Delfiinitarinan tekijöitä. He ovat sen sijaan nähneet menestyksen mahdollisuuden tarinassa, jossa herttaiset lapset ja suloinen pullonokkadelfiini ystävystyvät ja voittavat vaikeuden jos toisenkin. Kaikin puolin amerikkalainen tarina periamerikkalaiseen tapaan toteutettuna käy myös kelpo mainosfilmistä oikealle merieläinten hoitokeskukselle, jonne tapahtumat sijoittuvat.

Nuori delfiini takertuu rapuansaan ja ajautuu rannalle. Sieltä sen pelastaa nuori poika, 11-vuotias Sawyer (Nathan Gamble). Loukkaantunut eläin viedään tosielämässäkin toimivaan Clearwater Marine -akvaarion merisairaalaan, jossa sitä aletaan kuntouttaa. Pian huomataan, että Winteriksi nimetyn delfiinin pahasti vammautunut pyrstö on amputoitava. Eläimellä ei ole enää mahdollisuuksia palata takaisin mereen, tuskin pysyä pitkään hengissä edes akvaariossa. Tarvitaan pikkupojan uskoa ihmeeseen ja taitavan proteesintekijän apua ennen kuin akvaarion synkkiin vesiin ilmestyy toivon pilkahdus paremmasta.

Delfiinitarina on puhdashenkinen ja vanhanaikaisen viaton lastenelokuva. Tarina on kiiltokuvamaisen kiltti, hahmot pelkistetyn harmittomia, ja elokuva sisältää innostavaksi ja mieltä kohottavaksi mainostettua optimismia. Tämä voi varmasti toimia noin kymmenvuotiaille eläimistä pitäville varhaisnuorille. Aikuisen silmin elokuva on jopa kiusallisen ristiriidaton, imelä ja tylsähkön tavanomainen toisinto ”pelastakaa viaton luontokappale” -aiheesta. Onhan näitä freewillyjä ennenkin tehty ja nähty.

Elokuvassa riittää lajityyppinsä kliseitä. Sentimentaalisen tarinan nuori sankari on isätön poika, joka on estynyt ihmisten seurassa mutta tulee toimeen eläinten kanssa. Pojan sidekickinä puuhaa tomera tyttö. Merisairaalan väellä on rahahuolia ja bisnesmiehet uhkaavat koko paikan tulevaisuutta. Kyynelkanavia heristellään pyörätuolissa istuvalla pikkutytöllä ja sodassa vammautuneella nuorukaisella, entisellä urheilusankarilla. Lapset ovat neuvokkaita ja pikkuvanhoja, ja kauniin eläimen ja ihmislasten ystävyys on ylevää. Kaiken taustalla pauhaa mahtipontinen jousiorkesteri.

Delfiinitarinan nostaa karvan verran Hollywoodin perushuttua korkeammalle sen vanhahtavan oloinen rauhallisuus. Elokuvassa ei melskata tai kohelleta turhanpäiten vaan keskitytään itse tarinaan, olkoonkin se miten banaali hyvänsä. Kamera ei huiski rasittavasti sinne tänne, vaikka 3D-elokuvasta onkin kyse. Kolmiulotteisuus ei toisaalta elokuvaan yhtään mitään lisäarvoa tuo.