Kunnon dinosaurus valkokangas

Viime vuonna Pixar ylitti itsensä. Studion pitkään jatkunut laskusuhdanne tuli äkilliseen päätökseen Inside Out – Mielen sopukoissa myötä. Elokuva otettiin prameasti vastaan niin kansan kuin kriitikoidenkin keskuudessa. Samana vuonna Pixar tuotti myös toisen kokopitkän animaatioelokuvan, ensimmäistä kertaa studion historiassa. Kunnon dinosaurus saa kuitenkin meillä ensi-iltansa vasta tämän vuoden puolella.

Tuotannollisissa ongelmissa liki kuusi vuotta pyörinyt animaatio ehti vaihtaa ohjaajaa ja päätyä uudelleen käsikirjoitettavaksi lukuisia kertoja ennen kuin elokuva saatiin valkokankaille. Lopullinen versio on tähän nähden yllättävän ehyt, mutta samalla myös yksi studion unohdettavimmista. Pixarin omaleimainen rohkeus ja uuden kokeilu loistavat poissaolollaan käsikirjoituksen purskuttaessa lainahöyhenissä. Kunnon dinosaurus onkin disneymäisintä Pixaria hetkeen, eikä hyvällä tavalla.

Elokuva kertoo nuoresta dinosauruspojasta Arlosta (Lassi Hirvonen/Raymon Ochoa). Perheensä mustana lampaana Arlo pyrkii epätoivoisesti todistamaan olevansa veljiensä ja isänsä veroinen dinosaurus. Eräänä päivänä Arlo törmää perheen ruokavarastoja nakertavaan luolapoika Puppeen (Jack Bright) ja lähtiessään tuholaisen perään hän päätyy kauas perheensä maatilalta. Kaksikko lyöttäytyy yhteen ja aloittavat matkan läpi vaarallisen villimetsän kohti Arlon kotiseutua.

Kunnon dinosaurus purkaa raikkaasti totuttua kuvaa ihmisistä ja eläimistä. Sivistyneen puhekykyisen ihmisen ja kesyttämättömän luontokappaleen välinen yhteentörmäys on teemana puitu läpi tuhansia kertoja, mutta Kunnon dinosaurus kääntää asetelman päälaelleen. Arlo perheineen edustaa kehitystä, kun taas luolapoika Puppe on villin metsän kasvatti. Miiminen hahmo onkin monessa mielessä lähempänä koiraa kuin ihmistä.

Lähtöidea on hedelmällinen, mutta ympärille luotu juoni hukkaa sen mahdollisuudet. Altavastaajan kasvutarina käsittelee pelon kohtaamista sekä perheen merkitystä. Tulokulmat lainataan läpinäkyvästi Disneyn renessanssikauden animaatioista, korosteisimmin Leijonakuninkaasta (1994). Vanhakantaiset juonikikat vanhempain menetyksestä ja ummehtuneen patriarkaalinen perhekäsitys rokottavat kokonaisuutta, jonka todellinen sydän sykkii vain hetkittäin.

Luontokuvat ovat visuaalisesti hienoja. Virtaava vesi, jylhät vuoret ja puinen maasto on saatu toteutettua häkellyttävän aidon oloisesti. Samaa ei voi sanoa hahmosuunnittelusta. Varsinkin pääosassa oleva dinosaurus on ulkoisesti kuin televisiopiirrettyjen ö-mapista revitty. Suurpiirteinen luomus latistaa visuaalista tehoa ja saa kokonaisuuden näyttämään halvalta.

Erinomainen Inside Out asetti ylitettävän riman ennätyksellisen korkealle. Kunnon dinosaurus ei hivo tätä rimaa edes kepin kanssa. Elokuva on Pixarin tyylipuhdas välityö ja vieläpä poikkeuksellisen mielenkiinnoton sellainen. Nuorempi kohdeyleisö on epäilemättä valmiimpi antamaan hutiosumat anteeksi, mutta hankala kuvitella, että teos heidänkään silmissään kohoaisi ikimuistoiseen asemaan.

Markus Bäckmanin ohjaama suomenkielinen jälkiäänitys hoitaa asiansa. Erityisesti Helsingin Kaupunginteatterin Billy Elliot -musikaalissa viime vuonna nähty Lassi Hirvonen tekee laadukasta työtä Arlon äänenä.

Alkukuvana esitetään Sanjay Patelin seitsemän minuuttia kestävä Sanjay’s Super Team. Ohjaajan omaan henkilöhistoriaan pohjautuva hindulaisesta traditiosta ammentava teos on visuaalisesti ilotteleva ja lämminhenkinen, mutta myös kovin unohdettava lyhytanimaatio.