Veijareita & pyhimyksiä valkokangas

Ymmärrän rahan ahneuden. Ymmärrän maailmantuskan. Ymmärrän jopa taiteellisen kunnianhimon. Ovathan ne kaikki kelpoja ja käytössä hyväksi havaittuja elokuvan tekemisen motiiveja. Mutta sitä en ymmärrä, miksi ranskalainen Veijareita & Pyhimyksiä on ansainnut tulla elokuvatuksi. Varsinkaan tässä muodossa.

Jeanne (Maria Trintignant) on patologinen valehtelija, mytomaani. Hän ei tee sitä puhtaasti pahuuttaan vaan hän nyt vain sattuu olemaan sellainen. Antoine (Guillaume Depardieu) on puolestaan patologinen epäonnistuja, käytöstä poistetun lahon puupennin veroinen luuseri, amatöörihuijari ja pikkuroisto, joka hurmurin olemuksellaan yrittää päästä käsiksi rikkaiden leskimummeleiden säästöihin. Ja erään tällaisen operaation tiimellyksessä Jeanne ja Antoine tapaavat ensikerran. Koska kumpikaan ei ole sitä, mitä he toisilleen esittävät, seurauksena on väärinkäsitysten maustama soppa. Jeanne naruttaa Antoinen kuvittelemaan olevansa upporikkaan perheen tytär, mikä saa Antoinen kehittelemään parin yhtä nerokkaan roiston kanssa kidnappaussuunnitelman.

Kyseessä on loppujen lopuksi varsin yhdentekevä pikkunätti komedia, jonka yhteydet eläviin ja kuolleisiin ovat todellakin täysin sattumanvaraisia. Voi tietysti olla, että ranskalaisessa kontekstissa elokuvasta on poimittavissa mitä ihmeellisimpiä moniulotteisia tulkintoja, mutta näin Spedelandian kasvattina jaksan ainoastaan kohauttaa välinpitämättömänä luisevia hartioitani. Toisaalta eihän mitäänsanomattomuus ole itsessään synti. Mutta kun elokuva olisi edes viihdyttävä. Vahinko vain, että Veijareita ja pyhimyksiä sattuu olemaan komediaksi paikoin vaarallisen tylsä ja pitkästyttävä.

Toiseksi, ja osasyyllisenä haukotuksiin, elokuvaa vaivaa tietty linjattomuus, vaikkakin pohjimmiltaan elokuvassa on aivan oikein ymmärretty komedian ja tragedian olevan ytimeltään samaa lankakerää. Mutta ajoittain tulee mieleen, että ohjaaja on ollut kovin epävarma itsekin siitä, onko tarinassa tarpeeksi aineksia. Tyylilaji vaihtelee levottomasti vakavaviritteisestä tragikoomisuudesta kohellushuumoriin sekä toisaalta herkkäsointiseen rakkauselokuvaan. Juuri kun on pääsemässä kerronnan imuun, vaihdetaankin tuulitunnelia.

Veijareita ja pyhimyksiä olisikin kaivannut rankan käden tiivistämistä ja keskittämistä. Tällaisenaan se on jotensakin ontto, paikoitellen suorastaan tylsä, eikä sankaripari saa osakseen ainakaan tältä katsojalta tarvitsemaansa tunnetta - huolimatta hienosta näyttelijätyöstä. Päähenkilöiden tempoilut, niin kuin koko elokuva, jätti ainakin allekirjoittaneen pakastelahnaksi.

Tai sitten tämä oli taas niitä päiviä.