Knock Knock valkokangas

Tähän ansaan lankeaisi varmaan moni. Ainakin Eli Roth luottaa siihen. Kaksi kaunista nuorta naista (Lorenza Izzo ja Ana de Armas) tupsahtavat yksin iltaa viettävän perheenisän kotiin (Keanu Reeves). Hetken kiemurtelun jälkeen kaksikko on vietellyt miehen sänkypuuhiin. Yhteisestä salaisuudesta pitäisi vaieta, mutta naiset eivät suostu lähtemään seuraavana aamuna ja muuttuvat uhkaaviksi.

Knock Knock tarjoaa katsojille pornofantasian ja jakaa litsareita siitä innostuneille. Elokuva on uusintaversio 1970-luvun eksploitaatioelokuvasta Death Game. On toinen juttu tarvittiinko uusintaversiota, mutta Eli Rothin tulkinta viihdyttää. Elokuvan terrorisoiva naiskaksikko on kuin karman laki, joka pyyhkäisee tilanteesta varkaan ottaneen ylitse.

Kidutuspornostaan tunnettu ohjaaja on tehnyt yllättäen gorettoman elokuvan, mutta moraalisesti ja psykologialtaan se on yhtä kiero kuin hänen muut rainansa. Nokkelassa asetelmassa jää kuitenkin useita lankoja solmimatta. Naiskaksikon sadistinen leikki ei saa minkäänlaista mielekästä motiivia ja touhun pointiksi jää nöyryyttämisen ilo.

Knock Knockia huomattavan paljon muistuttavan kostoraina Hard Candyn moraali toimi aukottomammin, koska kidutuksen kohde oli tehnyt jotain väärää vendettastaan riippumatta.

Elokuva ohjaa liian helppoon ajatukseen, että naiskaksikko on vain seinähulluja ja rienauksen kohteeksi joutunut perheenisä on seksin perässä juokseva koira. Toisaalta elokuva nauttii tästä kyseenalaisesta asetelmastaan ja provosoinnillaan kaivaa reaktioita, jotka ovat vielä häpeällisempiä.

Nöyryytysleikki paljastaa, että isukki on valmis menemään vaikka kuinka pitkälle suojellakseen keskiluokkaista statustaan. Naisten leikki menisi välittömästi poikki, mikäli hän tunnustaisi tekonsa perheelleen. Siksi kidutusrääkki jatkuu.

Keanu Reeves on näyttelijänä puunaama ja tässä elokuvassa hänen söötin ukonkörilään maine romutetaan lopullisesti. Köykäisyydestä ja rimpuilusta osataan ottaa sadistinen huumori irti. Lorenza Izzo ja Ana de Armas ovat viettelijättärinä uhkaavia ja rienaavia asiaan kuuluvalla tavalla.

Naiskaksikon kiusaamiseen ei halua lähteä millään mukaan, mutta siinä on silti jotain ilkikurisen voitontuntoista. Vääryyksillään he puhkovat mätäpäisiä fantasioita yltäkylläisyyden tunnetta loukaten. Rankaisussa raja tulee silti todella nopeasti vastaan, kun kaksikko raiskaa perheenisän tunteettomasti sille naureskellen.

Vendettakaksikon taakse on mahdoton asettua ja Roth pitää huolen, ettei perheenisääkään kohtaan anneta mahdollisuutta tuntea empatiaa. Tämä pistää epäilemään elokuvan kipeää moraalia ja maailmankuvaa. Umpimielisessä leikissä kiinnostavinta on, että perheenisälle tuottaa jatkuvia vaikeuksia myöntää olevansa uhri.

Elokuvaa on verrattu Michael Haneken väkivallan logiikkaa tutkiviin Funny Games -elokuviin. Vertaus ei ole täysin oikeutettu. Haneken elokuvissa hierotaan katsojan naamaan jatkuvasti kysymystä, miksi oikeastaan nauttii sadismista. Tässä taas katsojan pitää kärsiä näytelmä loppuun, vähintäänkin jos on intoutunut sen fantasiasta.

Eli Roth tietää, että elokuvassa ei ole mitään mitä kannattaisi siunata. Siksi viimeisissä kuvissa näytetään keskisormea ylemmälle kulttuurille ja katsojan tottumuksille. Tämä elokuva ei ole taidetta, eikä komeroita tuulettaessa ole mitään syytä olla reilu.

Periaatteessa ihan kelvossa remakessa ainoa vika on, että lopputuloksen osaa ennakoida pitkästä matkaa. Samanlaiset temput on nähty ennenkin.