Beau Is Afraid valkokangas

Modernin amerikkalaisen kauhuelokuvan tunnetuimpiin tekijöihin elokuvillaan Hereditary – pahan perintö (2018) ja Midsommar – loputon yö (2019) noussut Ari Aster ottaa uudessa työssään toisenlaisen lähestymistavan draaman puolelle liukuvaan kauhuelokuvaan. Beau Is Afraid (2023) tarttuu urbaanista ahdistuksesta, juutalaisesta perinnöstä ja vaikeasta äitisuhteesta nousevien miehisten pelkotilojen kuvaukseen.

Keski-ikäinen Beau Wassermann (Joaquin Phoenix / lapsena Armen Nahapetian) elää jatkuvassa pelossa ja ahdistuksessa väkivaltaisen asuinalueensa sekä etäältä häntä painostavan äitinsä Monan (Patti LuPone) puristuksissa. Terapeutiltaan (Stephen McKinley Henderson) uuden lääkityksen saava Beau lähtee vierailulle äitinsä luo isänsä kuoleman vuosipäivänä. Ongelmat ja oudot sattumukset alkavat heti kasaantua hänen matkansa ja sen todellisten päämäärien tielle, jossa muistot ja pelot sekoittuvat.

Asterin pitkään kehittelemä elokuva on tiukasti päähenkilönsä Beaun subjektiiviseen kokemusmaailmaan sidottu tarina, jota Joaquin Phoenixin kaikkensa antava roolisuoritus kannattelee. Beau on pehmeä-ääninen ja muita miellyttämään pyrkivä mammanpoika, jonka äiti on kasvattanut elämään pelossa pojan isän traagiseen kohtaloon vedoten. Aster visualisoi päähenkilönsä pelot ja ahdistukset tämän rapistuvaan asuntoon sekä kaupungin ultraväkivaltaisille ja riettaille kaduille, jotka ovat kuin Taksikuskin (Taxi Driver, 1976) Travis Bicklen pahimmista painajaisista.

Beau Is Afraidin suurin onnistuminen on elokuvaan luotu ahdistus- ja paniikkihäiriötä muistuttava hektinen tunnelma, jolle lähin vertailukohta löytyy Darren Aronofskyn temaattisesti eheämmästä mutta synkemmästä elokuvasta Mother! (2017). Kauhun lisäksi Aster osoittaa uusimmassa elokuvassaan myös kykynsä mustan huumorin parissa.

Pitkään osuvalla työnimellä ”Disappointment Blvd.” kulkenut elokuva rakentuu Beaun metaforisen matkan varaan, jossa päähenkilö kohtaa niin kaupungissa, metsässä kuin teatterin lavallakin omalaatuisia henkilöitä, jotka edustavat hänen pelkotilojensa ja syyllisyytensä eri aspekteja. Aster sekoittaa Beaun henkilökohtaiseen matkaan juutalaismytologisia viittauksia kansan historiaan, exodukseen sekä toisen maailmansodan aikaiseen vainoon. Viittaukset jätetään tarkoituksellisesti epämääräisiksi.

Päähenkilön suhteet naisiin nousevat elokuvan keskiöön. Beau pyrkii miellyttämään dominoivaa äitiään, ja tästä irti pyristely kohtalokkain seurauksin on juonta eteenpäin ajava voima. Lapsuudessa herännyt rakkaus Elaineen (Parker Posey / Julia Antonelli) taas toimii täyttymättömien halujen ja fantasioiden lähteenä, joiden toteutumisen kuolemanvakavia seurauksia korostetaan.

Lähes kolme tuntia kestävä massiivinen Beau Is Afraid on näyttävämpi kuin Asterin aikaisemmat rajatumman tilan teokset. Jokaisessa Pawel Pogorzelskin kameran välittämässä kuvassa on toiminnallista syvyyttä. Tavoitteena on luultavasti ollut visualisoida lääkkeidenkäyttäjän mielessä tapahtuvaa todellisuuden ja pelkotilojen hämärtymistä. Elokuvan perimmäisen sanoman selkiyttämistä olisi kaivattu, vaikka lankoja ja Beaun rikkeitä vedetäänkin yhteen lopetuksessa, joka viittaa elokuvaan Kysymys elämästä ja kuolemasta (Matter of Life and Death, 1946).

Aster tuntuu ottaneen mukaan jo edellisissä elokuvissaan toistuneet henkilökohtaiset pelkonsa ja siirtäneen ne eeppisen urbaanin odysseian muotoon. Ymmärrettävästi hän on halunnut kuvata tuntemiaan valkoisen miehen kokemuksia ja pelkotiloja, joiden korostaminen tuntuu tänä päivänä ummehtuneelta, vaikka myös Robert Eggers tarttui näihin viimeisimmässä elokuvassaan. Näkökulmaa olisi voitu muiden hahmojen kautta laajentaa helppojen karikatyyrien ulkopuolelle.

Teknisesti taiturimainen Beau Is Afraid jättää katsojansa temaattiseen tyhjiöön. Elokuvasta löytyy myös kiinnostava Suomi-kytkös tuottaja Timo Argillanderin IPR.VC yhtiön kautta. Tämän kaltaiseen omaperäiseen tuotantoon satsaaminen on varmasti ollut taloudellinen riski, mutta palvelus elokuvailmaisun moninaisuudelle.