Kukaan ei katso sinua silmiin valkokangas

Miltä tuntuisi, jos kukaan ei koskaan katsoisi sinua suoraan silmiin? Tai voisi katkaista yhteyden mitättömältä tuntuvalla klikkauksella? Kuinka paljon ohitamme joka ikinen päivä ihmisiä, jotka ovat muuttuneet näkymättömäksi?

Näitä kysymyksiä tarkastelee elokuvaohjaaja Jesse Jalosen Kukaan ei katso sinua silmiin (2022). Aalto-yliopiston lopputyöksi kuvattu 65-minuuttinen elokuva kertoo fiktiivisestä Louis Le Princen -syndroomasta, eli näkymättömyydestä, kärsivien ihmisten tarinaa. Syndroomaa sairastavat voi havaita vain kameran välityksellä. Elokuvahistoriaa tunteville valinta vinkkaa silmää: Le Prince oli ranskalainen keksijä, joka tiettävästi ensimmäisenä maailmassa tallensi elävää kuvaa filmille. Pituutensa vuoksi joukosta helposti erottuneen, yli 190 senttisen Le Princen kohtalona oli kadota vailla silminnäkijähavaintoja vain pari vuotta keksintönsä jälkeen.

Elokuva keskittyy kahteen päätarinaan. Tuomas (Arttu Timlin) on yksinhuoltaja, jonka tytär Oona (Kimiya Eskandari) näkee hänet ainoana ihmisenä maailmassa omin silmin. Ninni (Ida-Maria Olva) tapaa internetissä tapaamansa ihmisen, orastavaa ihmissuhdetta enteilevän Axelin (Jonas Rothlaender) ensimmäistä kerran kasvokkain. Kameraa ei kumpikaan silti pääse karkuun.

Jalosen ohjaus on sekoitus dokumentaarista filmimateriaalia ja fiktiivistä elokuvakerrontaa. Omalaatuinen elokuva on kiertänyt elokuvafestivaaleja. Se sai ensi-iltansa vuonna 2022 Rotterdamin elokuvajuhlilla. Menestystäkin on jo tullut: espanjalaisen Días de Cine -elokuvamakasiinin kriitikot palkitsivat sen parhaana elokuvana Filmadrid-festivaalilla Madridissa.

Elokuvassa on kaikki oikeastaan hyvin epätavallista: kuvaus, tarina, pituus. Siinä on myös valtavia tarinallisia loogisia porsaanreikiä ja asioita, jotka kaipaisivat selittämistä. Näkevätkö kaksi syndroomaa sairastavaa toisensa? Miten syntymästä asti näkymättömät ihmiset on havaittu edes lapsuuden perheessään? Mutta koska tyylilaji lienee maaginen realismi, on logiikan puute ja aukot tarinassa helppo antaa anteeksi. Oonan roolia näyttelevä Eskandari on roolissaan uskomattoman hyvä: katsoja suorastaan unohtaa katsovansa fiktiota. Muutkin pääosien näyttelijät tuntuvat lihalta ja vereltä.

Elokuva on kuvattu yli kymmenen vuotta vanhalla Nokian C5-mallisella kapulapuhelimella. Rosoinen C5-kameran jälki tuntuu rauhoittavan nostalgiselta, turvalliselta ja aidolta ajassa, jossa jokaisen ihohuokosen ja juonteen paljastava HD tekee jäljestä lähes muovista.

Temaattisesti vertailukohtia nykyajan teknologiavälitteisiin ihmissuhteisiin on vaikea olla tekemättä. Ihmiset redusoituvat pikseleiksi ruudulla, ja lakkaavat olemasta, kun sähkö tai nettiyhteys katkeaa. Millaisesta ihmissuhteesta silloin on kyse?

Samalla teknologiavälitteisyys on pelastusköysi niille, jotka muuten voisivat haluamattaan hukkua huoneen varjoihin ja nurkkiin – keino tulla nähdyksi, kuulluksi, olla olemassa. Mutta yhteys on helppo katkaista ja korvat laittaa kiinni, kun ei halua kuunnella. Tuleeko silloin nähdyksi ja kuulluksi, kokonaisena ja vaillinaisena?

Fiktion ja reaalimaailman raja on häilyvä. Ei tarvitse kuin katsella metron aamuruuhkassa kanssamatkustajia. Lähes jokainen on uppoutunut kännykkäänsä, moni myös peittää ulkomaailman äänet kuulokkeilla. Älypuhelimesta on tullut maailmalle jatke, ehkä todellisempi kuin ulkomaailma itse. Sen ulkopuolella vastaantulevat suljemme oman kuplamme ulkopuolelle sosiaalisella medialla, musiikilla ja äänikirjoilla – ohitamme näkemättä. Maailma, joka tapahtuu verkossa, riistää meiltä lihallisuuden kokemuksen ja tarjoaa light-kokista oikean sijasta. Jäljelle jää auttamatta ontto olo.

Kukaan ei katso sinua silmiin onnistuu herättämään tunteet ja ajatukset. Lempeydellä ja tarkkanäköisyydellä se saa anteeksi myös pienet tarinalliset lapsukset. Kukaan ei katso sinua silmiin on ilahduttava pieni helmi, jonka ohjaajan seuraavia töitä jää mielenkiinnolla odottamaan.