Epäonnistunut tyhjyys valkokangas

Monista kokeellisista elokuvistaan tunnettu ohjaaja Mika Taanila on jälleen kokeellisuuden äärellä uuden näytelmäelokuvansa kanssa. Tällä kertaa kokeilu tiivistyy seuraavan kysymyksen alle: Kuinka tyhjyyttä voidaan ilmaista käsitteellisillä ja audiovisuaalisilla keinoilla?

Jo elokuvan nimi Epäonnistunut tyhjyys itsessään vastaa tuohon kysymykseen. Tyhjyyttä on erittäin hankalaa ja jopa mahdotonta kuvata, mutta pyrkimyksen saavuttamattomuus ei suinkaan vähennä sen kiehtovuutta.

Kyseessä on siis fiktiivinen ja pitkä elokuva, jossa ei esiinny lainkaan puhetta. Sen sijaan elokuvassa esiintyy elokuvan käsikirjoittajan Harry Salmenniemen valkokankaalta luettava kokeellinen proosarunous ja Jussi Eerolan värähtelevä lämpökamerakuvaus. Salmenniemi ja Eerola ovat molemmat Taanilan pitkäaikaisia yhteistyökumppaneita.

Kuten aiemminkin Taanilan ohjauksissa, tässäkin teoksessa tärkeässä osassa on kokeellinen elektroninen musiikki. Edesmenneen Mika Vainion musiikkien jälkeen Taanilan uusina yhteistyökumppaneina ovat operoineet hampurilainen äänitaiteilija Nika Son ja tukholmalainen säveltäjä Klara Lewis.

Mainituilla taiteellisilla keinoilla Epäonnistunut tyhjyys kuvaa nimettömäksi ja jokseenkin kasvottomaksi jäävän ainoan päähenkilönsä, toimistotyöläisen (Ariane Tretow) kesälomaa. Tuo loma ajoittuu keskelle kuuminta helleaaltoa ja koostuu lähinnä rästiin jääneistä töistä ja velvollisuuksista. Mitä pidemmälle loma etenee, sitä syvemmälle toimistotyöläinen vajoaa itseensä ja ajatuksiinsa erilaisia raportteja laatiessaan.

Hiljalleen hyvinkin arkiset ja näennäisen mitättömät seikat saavat suorastaan absurdin painokkaat ja latautuneet mittasuhteet. Pienimmätkin yksityiskohdat ahtautuvat täyteen merkityksiä, ja vaikka elokuvassa ei näennäisesti tapahdu paljoakaan, sen intensiteetti voimistuu loppua kohden ja alkaa häiritä katsojaa suorastaan kuristavalla otteella.

Kun kyseessä on Harry Salmenniemen teksti, myös makaaberi huumori on alati läsnä. Jossakin määrin elokuva muistuttaakin Salmenniemen vuonna 2023 ilmestynyttä esikoisromaania Varjotajunta, jossa valtaosa tapahtuu päähenkilön pään sisällä hänen odottaessaan junaa Pasilan kauppakeskus Triplassa. Taanilan tavoin myös Salmenniemi on aikaisemmissakin töissään tullut tunnetuksi kokeilevuudestaan.

Kuten Varjotajunta myös Epäonnistunut tyhjyys tuntuu ilmaisevan sanallisen tason lisäksi voimakkailla audiovisuaalisilla keinoilla sitä, millaiseen nurkkaan näennäinen tyhjyyden ja tekemättömyyden tila voi pahimmillaan psyyken ajaa mielen ja ajatusten täyttäessä aukkoja. Sisäinen kaaos saa vallan, vaikka ulkoisesti ei tapahdu välttämättä juuri mitään. Juuri tällä tavalla tyhjyys epäonnistuu.

Taiteelliset metodit palvelevat hienosti elokuvan esteettisiä pyrkimyksiä ja ilmaisevat mielen pirstaloitumista. Hämärä vuodenaika on omiaan edesauttamaan häiritsevän katselukokemuksen aiheutumista, ja painostavuudessaan Epäonnistunut tyhjyys tuo mieleen myös jopa ilmeisellä tavalla belgialais-ranskalaisen kokeellisen feministisen elokuvan ”hyperrealistisen” kulttiklassikon, Chantal Akermanin ohjaaman Jeanne Dielmanin (1975), jonka muistan katsoneeni joskus pimeänä syysiltana. Siinä brysseliläinen ja jokseenkin apaattinen leskirouva toistaa kotiaskareensa kuin Taanilan ohjauksen robotti-imuri. Toimet toistuvat päivästä toiseen lähes passiivisen samanlaisina, kunnes pieniä nytkähdyksiä alkaa tapahtua ja mieli hajota.

Niin hieno teos kuin yli kolmituntinen Jeanne Dielman kaikessa näännyttävyydessään onkin, en välttämättä halua katsoa sitä enää uudestaan. Sen sijaan Mika Taanilan uusimman ohjauksen näkisin mielelläni vielä useaan kertaan.