Control valkokangas

Musiikkivideoita ohjannut hollantilainen Anton Corbijn on tarttunut ensimmäisessä pitkässä ohjauksessaan itselleen tuttuun alueeseen. Control on kuvaus Joy Division -yhtyeen kärkihahmon Ian Curtisin elämän viimeisistä vuosista. Curtis hirtti itsensä 18.5.1980 vain 23-vuotiaana. Samalla Corbijn kuvaa Joy Divisionin elinkaaren alkaen yhtyeen synnystä Manchesterissa, jatkaen sen alati kasvavaan suosioon yli Englannin rajojen sekä lopulta kaiken päättymiseen ja Curtisin kuolemaan.

Manchester on ollut Liverpoolin ohella yksi merkittävimpiä brittirockin ja etenkin post-punkin ja new waven kehtoja. Joy Divisionin lisäksi sieltä on tullut sellaisia yhtyeitä kuin The Stone Roses, Happy Mondays, The Smiths ja Oasis. Corbijn kuvaa 1970-luvun lopun keikkakulttuuria ja kytevää musiikillista murrosta autenttisesti ja kuivakkaan brittiläisen huumorin piikittämänä.

Tapahtumat etenevät jokseenkin kronologisesti. Keskeisinä ovat niin yhtyeen eri vaiheet ja musiikillisuus kuin Curtisin takkuileva perhe-elämä ja terveydelliset ongelmat. Curtis meni vaimonsa Debbien (Samantha Morton) kanssa naimisiin hyvin nuorena. Perhe-elämä ei kuitenkaan tuonut onnea vaan oli liikaa nuorelle miehelle. Curtis ei osannut olla läsnä perheelleen saati nähdä vaimonsa tai tyttärensä tarpeita. Curtis sairasti myös pahaa epilepsiaa ja kärsi vakavasta masennuksesta, ja nämä yhdessä muiden henkilökohtaisten ongelmien ja paineiden kanssa lopulta viitoittivat tien itsemurhaan.

Corbijn on onnistunut debyyttielokuvassaan tavattoman hyvin. Controlin vahvuus on sen lakonisessa huumorissa ja toisaalta äärimmäisessä herkkyydessä. Joy Divisionin muut jäsenet, joista myöhemmin oli tuleva New Order, kuvataan Curtisin vastapainoksi hiukan hölmöinä ja naiiveina bändipoikina. Tämä voi ehkä häiritä tiukimpia puritaaneja, mutta ratkaisu toimii elokuvassa tasapainottavana konfliktina. Lopulta Curtisin syvällinen ja hauras vakavamielisyys on vaakakupissa painavin.

Sam Riley on ilmiömäinen masennuksen alla luhistuvana ja sulkeutuvana Ian Curtisina. Paitsi että Riley on ulkonäöltään esikuvaansa sopiva, hän on myös omaksunut Curtisin omintakeisen lavaolemuksen ja muutkin eleet kuin synnynnäisesti. Silti hän onnistuu tuomaan rooliin myös jotain omaa, eikä rooli tunnu Ian Curtisin kopioidulta toteutukselta. Tämä jos mikä on taitavaa ja harvinaista. Rileyn lisäksi muu näyttelijäkaarti tekee yhtä lailla moitteettoman työn.

Samantha Morton ja Alexandra Maria Lara tekevät kypsät roolit laiminlyötynä vaimona ja rakastuneena tyttöystävänä. Hieman epäilyttää, ovatko he lopulta olleet niin anteeksiantavaisia ja nöyriä kuin mitä elokuva antaa olettaa. Kummallisen tahdottoman ja kynnysmattomaisen kuvan elokuva naisista luo.

Control on huikean kaunis elokuva. Jokainen kuva on melkein kuin oma elokuvansa. Valaistus tuo kasvojen piirteet ja ilmeet, hengityksen, aivan iholle. Vaikka Corbijnin mustavalkoiset kuvat korostavat rock-kulttuurille tyypillistä ikonisuutta, ei sisältö tästä löyhene. Tätä ikonisuutta mäiskitäänkin hellästi pitkin matkaa, pilke silmäkulmassa.

Hienon draaman kuvauksen ohella itse Joy Divisionin kolkon groovaava musiikki nousee elokuvan suureksi voimaksi. Näyttelijät soittavat itse kiitettävän runsaslukuisissa keikkakohtauksissa, mikä on aina kunnioitettavaa ja tuo autenttisuuden tuntua. Sam Riley laulaa omalla äänellään. Keikkakohtaukset ovat elokuvan vangitseva, maaginen seireenin laulu, ja viimeistään niitä katsoessa pitkäaikainenkin yhtyeen fani toivoisi syntyneensä viitisentoista vuotta aiemmin, jotta olisi voinut nähdä Joy Divisionin elävänä esiintymässä.

Elokuvaa ei ole tungettu täyteen kaikella aikalaismusiikilla, vaikka nuori Curtis alkupuolella Bowieta ja Iggy Popia kuunteleekin. Tämä säästeliäisyys on oiva valinta, sillä nimiyhtyeen musiikki kantaa kyllä luita ja ytimiä myöten.