21 valkokangas

Pokerista, uhkapelistä ja kasinoryöstöistä on tehty muun muassa sellaisia elokuvia kuin Ocean’s Eleven ja jatko-osat, Rounders – Ässä hihassa ja Kasino. Tositapahtumiin perustuva Robert Luketicin (mm. särmikäs ja hauska Blondin kosto) ohjaus 21 on kuin nuorisoversio näistä edellä mainituista.

Ben Campbell (Jim Sturgess) on Bostonin MIT-yliopiston huippuälykäs tiede- ja matikkanörtti. Hän on jo päässyt Harvardiin, mutta kalliit lukukausimaksut huolettavat. Professori Micky Rosalla (Kevin Spacey) on kuitenkin ratkaisu. Hän valmentaa muutaman huippuoppilaan ryhmää voittamaan erityisellä kortinlaskutekniikalla suuria summia Las Vegasin kasinojen blackjack-pöydissä. Rosa on iskenyt silmänsä Beniin, sillä tämä on kerta kaikkiaan niin fiksu, että Rosa haluaa hänet ehdottomasti tiimiinsä. Ben vastustelee ensin, mutta lähtee mukaan ryhmään kuuluvan ihanan Jillin (Kate Bosworth) suostuttelemana, mutta vain siihen asti, kunnes saa Harvard-rahat kasaan. Kaikki ei tietenkään mene ihan suunnitelmien mukaan.

Elokuvassa on heti alkumetreiltä tunnistettavissa tutut ja idioottivarmat yleisön kosiskelun piirteet. On nörtti, mutta tarpeeksi söpö päähenkilö, josta alun haparoinnin jälkeen kasvaa jetset-korttihai. Tämä lumoutuu glamour-maailmasta niin, että unohtaa kaiken arkisen ja oikeasti tärkeän. Kantapään kautta kuitenkin opitaan nöyryyttä ja asioiden arvojärjestystä, kun rahan ja loisteen mukana paljastuu ikäviäkin puolia. Ben tempoilee tutunomaisesti kahden elämänsä välissä, vanhat kaverit paheksuvat hänen välinpitämättömyyttään, uudet taas tarjoavat loisteliasta ja jännittävää elämää. On mestari–noviisi-asetelma, vähän romanssia, ja on nörtin vieläkin nörtimmät bestikset, joista toinen on kuin älykköversio Jack Blackista. Pullukat pojat ovat aina niin hauskoja!

Koko elokuva pelataan niin varman päälle, että oikein hävettää. Vaikka kuinka perustuisi tositapahtumiin, niin voi vain ihmetellä, miten tällaisia kaavamaisia käsikirjoituksia viitsitäänkin vielä tehdä. Kevin Spacey, joka on myös tuottanut tämän tekeleen, voisi roolinsa perusteella pysytellä valitsemallaan tiellä teatterin maailmassa. Ei hän nyt huono ole, mutta esimerkiksi elokuvissa Seitsemän, Epäillyt ja American Beauty esittämiensä verevien hahmojen jälkeen tällainen maneerinen koikkelointi tuntuu vain tyhjältä ja turhalta. Sturgess on roolissaan melko luonteva, mutta muu porukka yhdentekevää, koska ei heille mitään oikeita persoonia ole kirjoitettukaan. Benin ja Jillin välinen jännite on yhtä romanttinen ja säkenöivä kuin jos Robocop kohtaisi Barbien.

21 on siekailemattomasti valkoisen miehen paremmuutta korostava. Dialogissa korostetaan toistuvasti rationaalista ajattelutapaa, jota tunteenomaisuus voi vain häiritä. Benillä tämä ihannoitava järkiajattelu on hallussa. Rosan tiimissä on aasialaistaustaisia ja valkoisia, tyttöjä ja poikia, mutta suurpelureiksi eli isoiksi tekijöiksi, voivat elokuvassa, ja siten vihjeellisesti myös elämässä, päästä vain valkoiset pojat. Rosa ei sanojensa mukaan "luota tyttöihin, ja Choi on Choi". Tällaista tautonomiaa. Lisäksi Benin erinomaiset ongelmanratkaisutaidot nostetaan jalustalle ja tyttöjen ehdotuksille tuhahdellaan, ja vastaavasti naissukupuolen parhaita ominaisuuksia ihaillaan strippibaareissa. Tökeröä.

Niin vanhat kuin uudet Ocean’s Eleven -elokuvat ja Rounders – Ässä hihassa ovat yleisölle aika valmiiksi pureskeltua viihdettä, joiden parissa voi mukavasti lekotella turhaan päätään vaivaamatta. Mutta niissä on sentään joukko karismaattisia ja taitavia näyttelijöitä, joiden varassa ohuehkokin tarina voi olla nautittavaa katsottavaa. 21 on täysin laskelmoitu, stereotyyppeihin ja läpikuluneeseen kaavaan luottava ja katsojaa aliarvioiva, sisällötön kertakäyttötavara.