The Ugly Truth valkokangas

Romanttisen komedian saralla on viime aikoina sudittu sellaisissa siirappiliemissä, että paatuneempaakin on oksettanut. Varsinkin umpikonservatiivinen häähuttu on ollut tenhossaan. Kesällä ensi-iltansa saanut ja sittemmin kohtalaiseksi yleisöhitiksi noussut Kauhea kankkunen oli kuitenkin iloinen osoitus, miten äklöstä hääasetelmastakin saadaan puristettua tervehenkisempää irrottelua, kun tarinan fokus kohdennetaan enemmän miehiin ja kaksilahkeisten edesottamuksiin.

Hääkomedioiden rinnalla pariutumiskomediat, tai kauniimmin sanottuna romanttiset rakastumiskomediat, on voittopuolisesti tehty henkisesti keskenkasvuisten hameenhelmojen ajanvietteeksi. The Ugly Truth riepoo tätä totutuinta perusolettamusta. Pariutumisen kommervenkkeja tiiraillaan vaihteeksi miehisemmästä näkövinkkelistä. Tämäkin on edes jotain iankaikkisia kliseitään tylsästi toistavassa lajityypissä.

Gerard Butler on Mike Chadway, suorapuheinen mies, joka sacramentolaisella paikalliskanavalla kertoo totuuksia siitä, mikä miehiä kiehtoo naisissa. Kaikista kaunopuheista huolimatta miestä kuin miestä kiinnostaa lopulta ja pääasiassa vain pesälle pääseminen. Tämä jos mikä ärsyttää romantiikan ja unelmamiehen kipeitä naisia. Yksi ärsyyntyneistä on tv-tuottaja Abby Richter (Katherine Heigl), jonka elämä menee perustavanlaatuisesti sekaisin, kun kanavajohto palkkaa Miken uudeksi vetonaulaksi Abbyn väsähtäneeseen ajankohtaisohjelmaan.

Kenellekään ei liene yllätys, miten romanttisen komedian konventioiden pyörteissä pääparille käy. Olennaisinta ei olekaan päämäärä, vaan miten sinne päästään.

Tekijöitä on kiitettävä riittävän roisista ja suorasta käsittelytavasta liittyen miehen ja naisen väliseen seksuaalisuuteen. Asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä ilman Hollywood-huttua tyypillisesti piinaavaa pikkusievistelyä. Tämähän on toki Yhdysvalloissa johtanut komedioille harvinaisempaan R-luokitukseen eli aikuisfilmiksi. Meillä Suomessa reipas puhe seksistä sopii ainakin elokuvatarkastamon mielestä jo 11-vuotiaille.

The Ugly Truthin voimavara on Gerard Butler, jossa on oikeasti maskuliinista karismaa uskottavaksi naistenmieheksi verrattuna johonkin Pelimiehen painajaisen pullamössöiseen Matthew McConaugheyhin. Parasta Butlerin hahmossa on, että hän on aito ja rehellinen mies, ei mikään alleviivatun sliipattu pilluhaukka, muttei myöskään mikään munaton tissiposki. Gerard on miehisen karhea, joka hallitsee aidot tunteet tarpeen vaatiessa. 300:n ultra-macho rooli spartalaisena soturikuninkaana ei ole vieläkään karissut miehen habituksesta.

Pääosapari vain ei ole kovin hyvässä tasapainossa. Katherine Heiglissa ei ole juuri minkäänmoista säteilyä valkokangasromantiikan uudeksi valtiattareksi, varsinkin kun näyttelijän taidoissaan Heigl on yhtä etevä kuin päätön kana on lentämään. Kaunistus on edelleen yhtä ärsyttävä kuin taannoisessa Hääkuumeessa. Onneksi edes käsikirjoittajat ovat kyenneet säilyttämään hahmoissa riittävää särmää, eivätkä Miken ja Abbyn luonteenpiirteet vesity edes lopussa, vaikka mies- ja naiskuvan stereotypioita pönkitetäänkin tutulla liirumlaarumilla.

The Ugly Truthissa on jopa pieni pilkahdus kunnon screwball-komediaa, joskin ääliömäisimmät ylilyönnit pilaavat elokuvasta paljon. Varsinkin Heiglin luokaton ylinäytteleminen aiheuttaa ikäviä myötähäpeän tuulahduksia, jotka vesittävät kokonaisuutta. Hullunkuriset tilanteet ja sattumukset ovat hauskimpia ja toimivimpia, kun niihin pystyy samaistumaan mahdollisimman aidosti. Heiglin kotkotuksiin samaistuminen vain edellyttäisi kanan älykkyysosamäärää.