Bond-instituutio voi hyvin

Huoletonta lohturuokaa. Sellaiseksikin on Bond-elokuvia luonnehdittu. Lähes 60 vuoden ajan James Bond on tarjonnut voiman ja herruuden kokemuksia tavallisille epätäydellisille katsojille. Viime vuosikymmenellä tuo näkemys on jonkin verran murtunut. On mietitty, ettei Bond olekaan vain vireä yli-ihminen. Hän onkin ollut myrkyllinen taparikollinen, todellinen naisvihaaja ja raiskaaja. Unohtamatta latenttia rasismia tai hänen asemaansa kylmässä sodassa.

No Time to DieBond on reagoinut alavasemmalta kohoavaan kritiikkiin tulemalla tietoiseksi itsestään. Elokuvasarjan viimeisimmissä osissa hahmot jatkuvasti muistuttavat itseään muuttuvasta maailmasta ja roikkuvat menneisyydessä. Daniel Craigin näyttelemästä Bondista on tullut vuosi vuodelta totisempi mies.

Vakavalla linjalla jatkaa 007 No Time to Die, Craigin Bondin viimeinen näytös. Siinä CIA-agentti Felix Leiter (Jeffrey Wright) värvää eläköityneen Jamesin pelastamaan kidnapatun tiedemiehen (David Dencik), joka on tekemisissä uuden ja vaarallisen teknologian parissa. No Time to Die jatkaa siitä, mihin kuusi vuotta sitten ilmestynyt 007 Spectre (2015) jäi. Joku voisi väittää, ettei ole järkeä katsoa tapahtumia, joita ei ymmärrä, jos ei ole nähnyt niiden alkua.

No Time to DieOnneksi No Time to Die toimii ihan hyvin, vaikka ei muistaisikaan, mitä ennen on käynyt. Elokuvassa on samoja pieniä aukkoja ja vikoja, mitä Bondeissa nyt aina on, mutta niitä ei tarvitse kelata. Samaan aikaan elokuvassa on samoja vahvoja puolia, mitä Bondeissa nyt (melkein) aina on. Kuvauspaikkajärjestäjät ovat tehneet totuttuun tapaan mahtavaa työtä. Huumoria, jopa campia, elokuvaan tuovat venäläinen tiedemies ja Craigin hetki Benoit Blancina. Cary Joji Fukunagan ohjaaman filkan vahvuus on siinä, ettei siinä ole karkeita puutteita.

En ole silti varma, yltääkö No Time to Die ylimpään kastiin sarjassaan. Bond esitetään haavoittuvaisena, mutta ei hän silti ole George Lazenby Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (1969). Hän palaa tauolta, mutta ei niin hienosti kuin Skyfallissa (2012). Rami Malekin esittämä freudilainen konna vaikuttaa taas olevan enemmän huolissaan puhetavastaan kuin tavoitteistaan. Ja hänellä on naamassaan stereotyyppisiä arpia, joiden pitäisi olla poissa muodista. Ihan syystä.

No Time to DieMelkein kaikki elokuvassa on toimivaa ja ansiokasta, joskaan ei erityistä. Tappelut eivät osoita juonenkäänteisiin verrattavaa nokkeluutta, mutta vievät mukanaan. Musiikki on pakattu yksinkertaiseen muotoon ja yliohjaa elokuvaa, mutta ajaa asiansa. Léa Seydoux, Lashana Lynch ja Ana de Armas suoriutuvat Bond-naisten rooleista vallan ensiluokkaisesti.

No Time to Die jättää tyylikkäät jäähyväiset Craigin aikakaudelle James Bondina. Se on luultua vaikeampaa, koska niin usein maailma päättyy kitisten, ei paukahtaen. Craigin viimeiset minuutit Bondina piirtyvät katsojan mieleen. Lopetuksen täytyykin olla Bond-historian hienoimpia. Elokuvan tehneet ihmiset, jos ketkä, tietävät sen.

No Time to DieNo Time to Die ei ehkä tee maailmasta parempaa eikä kenenkään elämässä näy, ovatko he katsoneet sen vai ei. 007:ää ei ole tarkoitettukaan tähän maailmaan. Se operoi täällä mediatutkijoiden ja elokuvantekijöiden silmissä. Monille muille se on fantasia jostain saavuttamattomasta, jossa toisten tappaminenkin voi saada ihmisen unohtamaan tiskit ja työt.

* * *
Arvostelukäytännöt