Jali ja suklaatehdas kotikatsomo

Jali ja suklaatehdas on lastenelokuva, jossa nykyisten animaatioelokuvien tapaan on runsaasti katsottavaa myös aikuisille. Se perustuu suositun brittikirjailijan Roald Dahlin kertomukseen, jossa omituinen suklaatehtailija Vili Vonkka lopettaa pitkäaikaisen erakoitumisensa järjestämällä kilpailun, jossa viisi lasta pääsee tutustumaan Vonkan taianomaiseen tehtaaseen. Seuraa huikea opintomatka, jonka palkintoluonne muotoutuu nopeasti brutaaliksi pudotuspeliksi ylimääräisen palkinnon toivossa. Samalla soudellaan suklaajärvissä, nähdään oravia laadunvalvontatehtävissä ja lukemattomia Umppa-Lumppa -kääpiöitä työn tuoksinassa, milloin eivät satu laulamaan.

Hyvin ymmärtää sen, miksi juuri Tim Burton tarttui Roald Dahl -filmatisointiin, molempia kun yhdistää jokseenkin kieroutunut huumorintaju. Roald Dahlin kertomukset ammentavat ikiaikaisesta tarinaperinteestä, Jörö Jukka -tyyppisistä opettavaisista saduista, joissa pahankuristen lasten käy enemmän tai vähemmän huonosti. Dahl myös kertoo tarinansa lapsenomaisella tyylillä lisäten yksityiskohtia, jotka huvittavat nimenomaan lapsia. Näin ne on kirjoitettu lasten omasta näkökulmasta toisin kuin suurin osa lastentarinoista, jotka aikuiset ovat kastroineet mielestään lapsille sopiviksi. Myöskään Tim Burton ei ole aikaisemmissa elokuvasaduissaan säästellyt brutaaleja yksityiskohtia.

Jali ja suklaatehtaan hahmot ovat voimakkaita stereotyyppejä. Erityyppiset lapset ovat tietynlaisia sairaalloisuuteen asti. On suursyömäriä, pelifanaatikkoa, ylisuorittajaa ja kotityrannia, joiden vastapainona tarinan sankari Jali on liioitellun hyveellinen. Lisäksi elokuvan persoonallinen päähenkilö, Vili Vonkka, ei ole miellyttävä hahmo. Keikarimainen namusetä markkinoi tuotteitaan lapsille, mutta hän ei pidä lapsista juuri lainkaan, ja näiden vanhemmista vielä vähemmän. Vonkan tyly mutta ynseä asenne selittyy takaumajaksoilla hänen omasta lapsuudestaan.

On pohdittu, onko Villi Vonkan tarkoitus tuoda mieleen Michael Jackson, vai onko se vain puhdas sattuma. Joka tapauksessa Burtonin luottonäyttelijä Johnny Depp briljeeraa jälleen tragikoomisessa roolissaan, näyttäen aika lailla samalta kuin ensimmäisessä Burton-elokuvassaan Saksikäsi Edward – kalpealta ja hömelöltä. Freddie Highmore on luonteva löytö Jaliksi, ja muutkin lapsinäyttelijät ovat osuvia. Aikuissivurooleista mainittakoon Christopher Lee hammaslääkärinä.

Elokuva on liian täyteen ahdettu, mutta visiot ovat komeita ja tunnelma sopivan viisto. Umppa Lumppien hersyvät laulutuokiot rytmittävät elokuvaa mukavasti. Onnellinen, joskin – ilmaisu sallittakoon – makea loppu joko rauhoittaa tai ärsyttää katsojaa riippuen siitä, miten hän suhtautuu tarinan ja elokuvan huumoriin. Dahlin ja Burtonin ystävät tuskin pettyvät, mutta tosikoiden kannattaa jättää tämä elokuvakokemus väliin.