Dark Shadows valkokangas

Mustaa huumori, villejä visuaalisia ideoita ja kalpeaksi meikattu Johnny Depp. Tim Burton on ennenkin onnistunut yhdistämään kauhua, komediaa ja campia omaperäisellä tavalla, mutta mikään menestysresepti ei toimi näin laiskasti käsikirjoitettuna. Komealta näyttävä mutta tarinan tasolla tyhjyyttään kumiseva Dark Shadows vaikuttaa alusta asti tuskastuttavan geneeriseltä Burton-Depp -elokuvalta eikä se lopulta tuo mitään uutta herrojen aiempiin yhteistöihin.

Tällä kertaa Depp esittää tehtailijasuvun vesaa Barnabas Collinsia, jonka mustasukkainen noita 1700-luvulla kiroaa vampyyriksi. Kun kyläläisten elävältä hautaamaa Barnabas pari sataa vuotaa myöhemmin kaivetaan vahingossa ylös, on vuosi 1972 ja maailma muuttunut. Rappeutuneessa Collinwoodin kartanossa asuvat kuihtuneen mahtisuvun jälkeläiset: tiukka matriarkka, tämän huithapeli veli, kapinoiva teinityttö ja kuolleen äitinsä näkevä pikkupoika. Heidän lisäkseen mukana pyörivät vielä juoppo psykiatri, tyhmä talonmies sekä uusi salaperäinen lastenhoitaja. Collinsien suvun vuosien saatossa kokemat vastoinkäymiset kulminoituvat paikkakunnan kalanjalostusmonopolin menettämiseen paikalliselle kilpailijalle, mutta yllättäen ilmaantuneella verenhimoisella esi-isällä on ideoita, joilla saattaa suku jälleen jaloilleen.

Dark Shadows perustuu samannimiseen 1960- ja 70-luvuilla esitettyyn päiväsarjaan. Yli tuhannen jakson saippuaoopperan tarinakaaren ja henkilögallerian tiivistäminen alle parituntiseksi elokuvaksi ei ole varmasti käsikirjoittajan unelma ja siitä suurimmat ongelmat syntyvätkin. Vaikka Dark Shadows ei yritäkään mennä viihdevesiä syvemmälle, jää tarinan fokus niin täysin epäselväksi, ettei minkäänlaista loppuun kantavaa jännitettä pääse syntymään. Monenlaista toisistaan irrallista juonipolkua kehitellään, mutta kaikki jää lopulta puolitiehen eikä laajasta sivuhahmokaartistakaan kukaan ehdi kasvaa karikatyyria mielenkiintoisemmaksi.

Niinpä Dark Shadows onkin lopulta vain sketsimäinen viritelmä, jossa modernia maailmaa ihmettelevä Barnabas laitetaan eri tilanteisiin, joissa yritetään saada aikaan huumoria esiteollisen ajan ja 70-luvun eroista. Mutta tulokset ovat tässäkin vaihtelevia: vitsit kiertävät liiaksi samaa kehää ja ovat monesti turhan ennalta arvattavia. Onneksi näyttelijät pelastavat paljon. Johnny Depp osaa komiikan ajoituksen jäykän kaunopuheisena herrasmiesvampyyrina ja Eva Green vetää pahisroolinsa hauskasti yli.

Lopussa jätetään ovi auki jatko-osalle. Voi vain toivoa, että tuolloin kyvykkäillä tekijöillä olisi parempaa materiaalia käytössään.