Planet of the Apes Primal Collection kotikatsomo

Ranskalaiskirjailija Pierre Boulleau – joka tunnetaan erityisesti romaanistaan Kwai-joen silta ja siihen perustuvasta Oscar-palkitusta elokuvasta – piti Apinoiden planeetta -romaania yhtenä vähäisemmistä kirjoistaan. Levyltä löytyvän dokumentin mukaan Boulleau oli vakaasti sitä mieltä, ettei kirjasta saisi kovinkaan kummoista elokuvaa. Nyt lähes viisikymmentä vuotta myöhemmin Apinoiden planeetta -elokuvat porskuttavat edelleen teattereissa.

Apinoiden planeetta -elokuvasarja on ehditty rebootata jo pariinkin otteeseen, mutta toiseksi viimeinen elokuva Apinoiden planeetan nousu (2014) iski pitkästä aikaa täysillä ajan hermoon. Suoraviivaisena mutta hyvin kirjoitettuna ja älykkäänä post-apokalyptisenä toimintaelokuvana se oli yksi kesänsä valopilkuista.

Sitä edeltänyt Apinoiden planeetan synty (2011) ei aikanaan napannut allekirjoittaneesta yhtä hyvin, mutta se ei tarkoita, että elokuva olisi ollut huono. Oikeastaan sen tekemää maltillista avausta on näin jälkikäteen helpompi arvostaa. Elokuvan epäkiitollinen tehtävä oli alustaa franchise ja esitellä hahmot, mutta sellaisenaan se hoiti tehtävänsä erittäin hyvin. Asiaa auttoi, että molemmissa elokuvissa oli itsenäiset juonet, jotka eivät istuttaneet turhan paljon juoniaihioita jatko-osien varalle.

On kiinnostavaa havaita, ettei Apinoiden planeettaa vuoden 1968 alkuperäisen elokuvan jälkeen ole missään vaiheessa käynnistetty varsinaisesti alusta. Jokainen uusi versio on saanut toimia täysin uutena avauksena. Se on myös sarjan vahvuus, koska yksikään elokuva ei ole ollut täysin sama kuin edellinen. Kun asiaa rupeaa oikein miettimään, niin uusimpien Apinoiden planeetta -elokuvien valitsema lähestymistapa, esiosa, oikeastaan omalla ainutlaatuisella tavallaan spoilaa koko alkuperäisen vuoden 1968 elokuvan loppuratkaisun.

Palataan takaisin alkuun. Ensimmäisessä elokuvassa, Apinoiden planeetta (1968), Charlton Hestonin esittämä astronautti Taylor tärähtää tuntemattomalle planeetalle ja joutuu kärhämään sitä asuttavien älykkäiden, englantia puhuvien apinoiden kanssa. Apinat elävät primitiivisessä yhteiskunnassa, jossa uskonnollinen fundamentalismi estää tieteen edistysaskeleet. Ihmiset ovat apinoille mykkiä tuhoeläimiä, jotka pitää hävittää. Apinoiden uskoa haastetaan, kun avaruudesta saapunut Taylor osoittautuu sivistyneeksi, englannin kielen hallitsevaksi ihmiseksi.

Kohtaus, jossa apinat pyrkivät tuomitsemaan Taylorin on ilmeisesti saanut vaikutteita käsikirjoittaja Michael Wilsonin oman elämän kokemuksista 1950-luvulla, jolloin kommunistipuolueeseen kuulunut Wilson joutui monien muiden Hollywood-työläisten tavoin senaattori McCarthyn hampaisiin.

Yläluokkaiset orangit yrittävät peitellä Taylorin kyvykkyyttä humanistisilta simpansseilta ja sotaisilta gorilloilta, jotka erottuvat toisistaan lähinnä värityksen perusteella. Maalattu luokkayhteiskunta on selkeä, mutta kiehtova.

Elokuvan loppukäänne on nykyään jo niin kuuluisa ja yleisesti hyväksytty totuus, ettei se enää yllätä paitsi täysin elokuvaan perehtymättömimpiä katsojia. Vanhoista Apina-elokuvista alkuperäinen vuoden 1968 elokuva on ylivoimaisesti vahvin sekä tarinaltaan että temaattiselta pohjaltaan.

Menestyksen myötä jatko-osa oli odotettavissa ja sellainen saatiin pari vuotta myöhemmin. Paluu apinoiden planeetalle oli paljon edeltäjäänsä synkempi ja sisältää elokuvista eniten puhtaita scifielementtejä, kuten ainoiksi selviytyjiksi paljastuvat maanalaiset mutantti-ihmiset, mutta se oli suunniteltu lopettamaan koko sarja, kuten yksiselitteisestä loppuratkaisusta voi päätellä. Koko planeetta kuolee. Sääli, ettei kyynisyydellä tuntunut enää ensimmäisen elokuvan jälkeen olevan mitään pointtia.

Kolmas elokuva, Pako apinoiden planeetalta, jatkaa kuitenkin suoraan siitä, mihin edeltäjänsä jäi. Kolme apinaa onnistui käynnistämään ihmisten avaruusaluksen ja palaamaan ajassa taaksepäin 1970-luvun Maahan, jota hallitsevat vielä ihmiset. He varoittavat ihmiskunnan tuhosta ja yrittävät muuttaa historiaa, mutta lopun vääjäämättömyys estää heitä tekemästä niin. Samalla he tulevat siittäneeksi Caesarin, joka laittaa alulle apinoiden hallitseman maailman.

Tässä vaiheessa sarja alkaa natista paradoksien liitoksissa, koska viiden elokuvan aikana ympyrää heittävä kronologia ei luokaan täydellistä silmukkaa. Ihmiskunta ei tuhoudukaan keskinäisiin pommisotiin, kuten Heston vuodatti ensimmäisen elokuvan lopussa. Ihmiset ajautuivat orjuuttamaan apinoita koirien ja kissojen kuoltua sukupuuttoon, ja heidän joukostaan ainoa älykäs apina, Caesar, nostattaa kapinan.

Neljäs elokuva, Apinoiden planeetan valloitus, on sarjan raaimpia ja ensimmäisen osan jälkeen alkuperäisen sarjan paras teos, vaikka sen premissi onkin auttamattoman hölmö. Sen ansioiksi voidaan myös laskea, että sen juoni toimi Apinoiden planeetan synnyn lähtökohtana.

Kun apinavallankumous on ohi, Caesar (jota esittää ainoana jokaisessa viidestä elokuvasta esiintynyt näyttelijä Roddy McDowall) yrittää viidennessä elokuvassa Taistelu apinoiden planeetasta viettää rauhaisaa rinnakkaiseloa selvinneiden ihmisten ja apinayhteiskunnan välillä, mutta sotaisat gorillat tahtovat hävittää koko lajin maan päältä. Tässä kohtaa saagaleffojen tulot olivat kuitenkin tippuneet jo siinä määrin, ettei kuudennelle elokuvalle enää nähty tarvetta.

Apinoiden planeetta jätti lähtemättömän jäljen populaarikulttuuriin ja sarjaa yritettiin toistuvasti herättää henkiin 1980-luvun jälkeen. Kiinnostavin hanke oli James Cameronin idea, jossa planeetalle laskeutuisi Arnold Schwarzenegger, mutta se kaatui.

Lopulta teattereihin saatiin Tim Burtonin ”re-imaginingina” eli uudelleentulkintana markkinoitu Apinoiden planeetta, jonka kohtalona oli jäädä kummalliseen limboon elokuvana elokuvasarjojen välissä. Sen piti aloittaa franchise, joten se loppuu selittämättömään cliffhangeriin. Se myös tuotti voittoa, mutta huonon vastaanoton vuoksi Fox-studio ei hypännyt jatko-osan kimppuun.

Kiistatonta venymistä sarja on kuitenkin onnistunut osoittamaan. Tietenkin Apinoiden planeetan synty ja Vallankumous ovat juonestaan paljon velkaa Valloitukselle ja Taistelulle, mutta ne onnistuivat parantamaan olemassa olevista aineksista ja kertomaan siitä huolimatta tuoreita tarinoita.

Siksi Apinoiden planeetta jaksaa varmaan edelleenkin kiehtoa katsojia. Se on uusiutumiskykyisempi kuin monet muut elokuvasarjat. Siitä lähtien kun Heston rysähti planeetalle ja löysi Vapaudenpatsaan rauniot, katsojat ovat tienneet, että apinoiden planeetalla kaikki on mahdollista. Elokuvantekijöiden ei ole enää tarvinnut palata siihen hetkeen, ja se on hyvä.