Kun norsun mä lentävän nään

Disney on laittanut ison vaihteen päälle animaatioelokuviensa näytelmäsovitusten kanssa. Pelkästään tänä vuonna pulpahtaa ulos kolme uutta elokuvaversiointia, jotka pohjautuvat studion vanhoihin animaatioklassikoihin. Näistä ensimmäinen ja odotusarvoiltaan epäilemättä matalin on nyt ensi-iltansa saava Dumbo.

DumboTim Burtonin ohjaama uudelleenversiointi pohjautuu Disneyn neljänteen kokopitkään animaatioelokuvaan. Tarina isokorvaisesta lentävästä norsusta on vakiinnuttanut paikkansa studion ikonisten klassikoiden joukossa, vaikka itse elokuvasta parhaiten nykyään muistetaankin lähinnä sen rakastettava nimihenkilö. Animaatio-osaston lakkojen ja myrkyllisen ilmapiirin keskellä syntynyt alkuperäiselokuva tehtiin lähinnä paikkaamaan pahasti flopanneen Fantasian (1940) jättämää talousvajetta, missä se onnistuikin ollen oman aikansa tuottoisimpia Disneyn animaatioelokuvia.

Alkuperäisen Dumbon juonellinen ohuus tarjoaa itsessään kehityskelpoisen alustan uusintaversiota ajatellen. Ympärillä on paljon tilaa, johon elokuvaa viedä, eikä tukeutuminen pohjateoksen linjoihin ole yhtä oleellista kuin monissa Disneyn renessanssikauden tuotannoissa. Tämän Burton työryhmineen selvästi tiedostaa, mutta kokonaisuuden sisäiset linjavedot ovat kuitenkin jääneet lähinnä työstövaiheeseen. Lopputulos on turhauttava sekasotku.

DumboAlkuperäiselokuvan ydin oli Dumbon isoissa korvissa, minkä vuoksi norsuyhteisön muut jäsenet hyljeksivät häntä. Korvien avulla lentokyvyn saavuttava norsunpoikanen kuitenkin nousee esille muiden joukosta sirkuksen uutena vetonaulana. Tämä ulkopuolisuuden korostaminen ja lopulta erilaisuutensa hyväksyminen on aihe, johon Burton on aiemmissa elokuvissaan usein tarttunut.

Uusintaversio tuntuu kuitenkin hukkaavan ydinajatuksensa puolivillaisista hahmoista, pakotetuista konflikteista ja ontuvista juonityökaluista rakennetun sekamelskan keskellä. Lentävä norsu soittaa lopulta kakkosviulua omassa tarinassaan ja pääroolin saa Dumboa hoivaava sisaruspari (Nico Parker, Finley Hobbins), heidän sodasta palannut isänsä (Colin Farrell) sekä puolivälissä tarinaa mukaan loikkaava ranskalainen trapetsitaiteilija (Eva Green).

DumboLopputulos on surullista katsottavaa. ”Mitä enemmän, sitä parempi” -periaatteen mukaisesti etenevä elokuva on hahmoton ja täyteen ahdettu pompöösi, jonka väkinäisesti päälle liimatut elementit loistavat läpi sumuvalon lailla. Hankala on puhua teoksen vahvoista naiskuvista, kun nuoren tytön persoonaa tuntuu ainoastaan määrittävän hänen painotettu halunsa tulla tutkijaksi. Absurdimpaa puolta edustaa puolestaan tapa, jolla Dumbo uudessa elokuvassa näyttäytyy höyheniä lentokyvyn saamiseksi imppaavana maanikkona.

Nuorta kohdeyleisö ajatellen tämä kaikki johtaa niin latteasti kerrottuun ja hahmoteltuun kokonaiskuvaan, että tasapaksuuden keskeltä herättämiseen ei riitä pelkästään teoksen kimalteleva efektikirjo. Visuaalisesti kyseessä on jälleen yksi hutiosuma Burtonilta, jonka ekspressionistin tyyli on kokenut kovan kolauksen digitaalitaustojen ja -lavasteiden aikakaudella. Ruma ja epämiellyttävä ulkoasu muistuttaa epäkiitollisesti ohjaajan aiemmasta Disney-projektista Liisa Ihmemaassa (2010).

DumboHämmentävästi taustalta on kuitenkin tämän kaiken keskellä luettavissa voimakasta kritiikkiä rahan ehdoilla tapahtuvaa laajentumista kohtaan. Dumbo ostetaan kassamagneetiksi rikkaan V.A. Vandeveren (Michael Keaton) Dreamland-huvipuistoon, joka elokuvassa esitetään Disneylandin karikatyyrimäisenä irvikuvana. Lopussa painotetaan, että todellinen onni löytyy lopulta pienen kiertävän perhesirkuksen ytimestä.

Alkuperäisen Dumbon ympärillä velloneet lakot ja työsoikeustaistelut olivat kuitenkin ensimmäinen särö juuri tällaisen lämminhenkisen perheyrityksen pintaan. Nykyiset laajentumiset puolestaan antavat Disneystä kuvan korporaationa, jonka peilissä näkyy juurikin Vandeveren kaltainen pahishahmo. Elokuvan kriittinen sanoma kangistuu suhteessa tosimaailman tapahtumiin ainoastaan falskiksi savuverhoksi ja lentävän norsun matka päättyy lopulta vetelään mahalaskuun.

*
Arvostelukäytännöt