Big Fish valkokangas

Jo kymmenen vuotta olen odottanut, että Tim Burton tekisi jotain yhtä loistavaa kuin Batmanin paluu (1992) tai Ed Wood (1994). En ole varma, onko varsinkaan Ed Woodin mestarillisuutta äkätty sillä laajuudella kuin se ansaitsisi. Siinä hysterisoiva komedia ja seisauttava tragedia kohtaavat aivan poikkeuksellisen saumattomasti.

Mestariteostensa jälkeen Burton on tehnyt pari epätasaista scifipastissia, Mars hyökkää (1996) ja Apinoiden planeetta (2001) sekä mukiinmenevän goottikauhuelokuvan Päätön ratsumies (1999). Näihin nähden Big Fish on päässyt taas lähemmäksi elokuvallista viisastenkiveä, mutta ei aivan perille. Tervehdin kuitenkin ilolla tällaista vanhanaikaista elokuvaa, joka pulppuaa tarinoita vailla tyypillisiksi käyneitä postmoderneja kikkailuja.

Big Fishissa on isän ja pojan konfliktialtista suhdetta purkava draamallinen kaari. Elokuvan rakenne on samanlainen kuin vaikkapa Zemeckisin Forrest Gumpissa (1994). Tässäkin seikkaillaan kertojan mukana universaaleissa tilanteissa ja opitaan siinä samalla yhtä ja toista ihmismielestä. Yhtäällä elokuvassa eletään nykyajassa, toisaalla isän kertomien tarinoiden ajassa, jolloin hän oli nuori. Aina hyvä Albert Finney näyttelee iäkästä ja kuolevaa isää, Ed Bloomia. Kankeaa aikuista poikaa, Will Bloomia, näyttelee pliisu Billy Crudup. Hän häviää karismassa ja taidoissa Finneylle ja nuorta isää näyttelevälle Ewan McGregorille mennen tullen, tai sitten hänelle on kirjoitettu poikkeuksellisen tylsän henkilön rooli.

Will suhtautuu isänsä kertomuksiin ylenkatseella, sillä ei pidä niitä tosina, ja on mielestään kuullut ne liian monta kertaa. Elokuvan loppua myöten hänelle valkenee, että isä on nuorena ollut ihan oikeasti reipas uskalikko, eivätkä hänen puheensa ole välttämättä palturia. Kun kyseessä on osittainen fantasiaelokuva, ei näillä muotoseikoilla loppujen lopuksi ole elokuvan katsojalle mitään merkitystä. Hyväksi tarinaksi kelpaa aina mieluummin viihdyttävä kalavale kuin pitkästyttävä totuus; nuori Ed Bloom muun muassa taivaltaa kesyttämänsä jättiläisen kanssa, tutustuu sivilisaatiolta pelastuneeseen kylään, saa töitä ihmissusi-sirkustirehtööriltä, sotasankaroi ja tietenkin rakastuu. Tarinat ovat niin kiinniruuvaavan jänniä ja notkeasti kerrottuja, ettei katsojalla ole mitään hätää.

Rohkeutta vaativien seikkailujen takana on Bloomille lapsena valjennut oma kuolinaika ja -tapa, jotka paikallinen noita hänelle kertoi. Siksi hän toteaa aina vaarojen keskellä, ettei tule kuolemaan näin, vaan on sen sijaan turvassa. Ed Bloom on hyvin tavoitteellinen ja päättäväinen, mikä on elokuvan kannalta hyvä asia, sillä se tietää eteenpäinmenoa.

Kaunis ja lahjakas Ewan McGregor näyttelee siis nuorta Ed Bloomia puhumalla alabamalaisittain niin kuin vain skotlantilainen ammattimies osaa. Tämä on pitkälti McGregorin elokuva. Hänessä on sitä jotakin, mikä varastaa helposti koko elokuvan.

Kala symboloi tässä elokuvassa kuolemaa ja jonkinlaista jatkuvuutta. Myyttinen alkukala on ehkä hieman kaukaa haettua herttaiseen komediaan. Tällaisten kerronnallisten symbolien pitäisi kai tihentää juonen motiiveja, mutta alue jäi ainakin itselleni hieman harmaaksi. Tärkeimmäksi syyksi katsoa elokuva jäänee sen sijaan sen kyky jäsentää elämää. Big Fishin tarinat ovat lohdullisia, opettavaisia ja terapeuttisia. Se on aurinkoinen elokuva, jota on maustettu burtonmaiseen tyyliin melankolialla.

Tim Burtonilla on jälleen työn alla uusi elokuva taitavan Johnny Deppin kanssa. Se on mukaelma absurdien lasten- ja aikuistenkirjojen tekijän, Roald Dahlin, tekstistä Charlie and the Chocolate Factory. Luvassa on Burtonin mukaan erittäin omituinen elokuva.