Apostoli valkokangas

Näin eurooppalaisessa ja ns. valistuneessa viitekehyksessä on yleensä pari asiaa, jotka joko tuppaavat lyömään vinon hymyn huulille tai aiheuttavat epätoivoisen kiusaantunutta fyysistä kiemurtelua - nimittäin yhdysvaltalaiset ja uskovaiset. Vai kenelläpä itseään älyllisesti ja sivistyksellisesti kunnioittavalla ei selkäpiissä nyrjähtäisi Atlantin takaisten tuulten kuiskatessa Ronald Reagan, Pat Robertson, Millwaukee, Air Force One, uusi maailmanjärjestys, vaaleanpunainen Cadillac, punaniska, Se Clintonin Hoito ja sitä rataa. Tai kukapa järkevä elämästä jotain todella tietävä ei vaivaantuisi jonkun mikälie hihhuliriesan tivatessa: "Haluatko kuulla Jeesuksesta?" Ja sinähän joka kerran haluat. Siinä keskellä kello neljän ruuhkan katuvilinää. Tai kotiovellasi. Yrittäessäsi keksiä hienovaraista tapaa ilmaista: "Syöksy sementtiin ja mene töihin." Ja mumisetkin epäselvästi jotain yhtä siistiä, kuten "mun pullat vartoo uunissa". Ettei muut vaan luule, että minäkin olen niitä.

Nyt kuitenkin huolet pois, sillä Robert Duvall on tehnyt meille palveluksen. Hänen ohjaamassaan elokuvassaan Apostoli yhdistyvät nämä molemmat. Siis matkalle Yhdysvaltain raamattuvyöhykkeen eräälle ydinalueelle eli kostean suontuoksuisen ja hassahtaneiden roots-ihmisten Lousianaan ja maan saarnamieskulttuuriin. Kiitos tästä, Robert.

E.F. ‘Sonny’ Dewey (Robert Duvall) on tulikivenkatkuinen pastori ja teksasilaisen seurakuntansa itseoikeutettu aurinkokuningas. Valkoisessa puvussaan. Vaaleanpunaisessa solmiossaan. Aurinkolaseissaan. Hän on omistautunut Isälle, Pojalle ja Pyhälle hengelle ja sanoman takomiseen jokaisen horjuvan ja horjumattoman päähän.

Vaimo Jessie (Farrah Fawcett) tosin toivoisi, että mies jakaisi hieman huomiota myös hänelle, mutta onneksi lohduttajaksi löytyy salskea nuorempi pastori Horace (Todd Allen). Seuraa kriisi ja edessä on avioero ja Sonnyn on luovuttava vaimostaan, lapsistaan ja puolison junailemana seurakunnastaan. Homma riistäytyy Sonnyn käsistä, sillä loukattua miehistä ylpeyttä ja raivoa ei purematta niellä. Pikaistuksissaan Sonny tempaisee pesismailalla Horacea koteloon, joka lopulta vaihtaa seurakuntaa - lopullisesti. Sonny karistaa Teksasin pölyt ja katumuksen syövyttämänä kastaa itsensä Apostoliksi ja ryhtyy kulkevaksi Jumalan mieheksi ilman menneisyyttä. Lopulta hän päätyy pieneen Lousianalaiseen kaupunkipahaseen ja ryhtyy perustamansa kirkon palavasieluiseksi saarnaajaksi. Mutta minkä taaksensa jättää, sen...

Luilta ja ytimiltään Robert Duvallin elokuva

Tehdään sitten heti yksi asia selväksi. Ilman Robert Duvallin läsnäoloa - myös elokuvan ohjaaja kuin käsikirjoittajakin - Apostoli olisi mitä olisi, tarina muiden joukossa. Duvallin ajoittain seesteinen ja lempeä sekä hämmennyksen kyllästämä, mutta monasti hurjan vimmainen näyttelijäntyö on se yksi pieni asia, joka erottaa Apostolin näistä tehostemyllytysten ulkopuolisen maaston ’pienistä’ elokuvista suureksi elokuvaksi. Tarinahan ei sinänsä ole kummoinen. Se on tuttu kertomus ylpeyden liottaman itsetyytyväisyyden romahtamisesta ja nöyrtymisestä sekä sovituksesta ja anteeksiannosta.

Toisaalta Duvall toimii myös kameran takana. Kamerakikkailut on kuitenkin jätetty sikseen ja Duvall antaa kauttaaltaan vakuuttavien näyttelijöiden, ja erityisesti itsensä, hoitaa homman. Ja miksei. Hurja, pursuava energia, lämpö ja riemu välittyvät muutoinkin. Näin erityisesti elokuvan joukkosaarnakohtauksissa, jotka ovat näyttelijöiden ja Suuren Sanan puhdasta rytmimusiikkia.

Apostolia voi katsoa luonnollisesti myös puhtaasti uskonnollisena elokuvana. Se on täynnä häpeämätöntä, pyyteetöntä ja täysin antautuvaa uskoa. Ahdistaako? Kiusaako? Ei se mitään. Elokuvan henkilöt eivät ole yksioikoisen kirkassieluisia vaan ristiriitaisia elämän jokapäiväisten realiteettien hämmentämiä. Vaikka siltikin - jotenkin - niin onnellisia. Samalla Apostoli tarjoaa pienten yksityiskohtien kautta uskonnollisesti kriittiselle katsojalle helppoja mahdollisuuksia alakoukkuihin. Huomatkaa vaikkapa arjalainen vaaleakutrinen Jeesus-kuva pääasiallisesti mustista koostuvan seurakunnan kirkon seinällä. Hyvä näin. Kertoopahan vain elokuvan rehellisyydestä. Tai loistavasta aivopesusta.

Kaikkiaan Apostoli on pienistä aineksista rakentuvaa intohimoista elokuvaa. Ja yllättävän lievästi kosiskelematon, kun muistaa, minkä maan elokuvakulttuurista on kysymys. Apostoli on ytimeltään Robert Duvallin elokuva, jossa halutessaan voi nähdä elokuvan heikkouden. Hänen hallintansa on siksi ylitsevuotavaa ja dominoivaa, että sivuhenkilöt jäävät väkisinkin - sivuhenkilöiksi. Mutta siksi kai niitä kutsutaankin sivuhenkilöiksi. Ja saarnamies on aina saarnamies. Kiitos tästä, Robert.