Väkivallan liiketoimintaa

Ohjatessaan ensimmäistä Kummisetä-elokuvaa 32-vuotias Francis Ford Coppola ei vielä ollut uuden amerikkalaisen tekijäsukupolven maineikas kärkinimi. Paramountin johto ei pitänyt Coppolan kuvausratkaisuista, eikä näyttelijävalinnoista, etenkin vaikea ja kallis Marlon Brando oli viimeistään kaupallisesti flopanneen Queimadan (1969) myötä studiopomojen painajainen. Pahimmillaan Coppolan kintereillä kuvauksissa tepasteli palkattu vaihtomies – isot irtisanomismonot kiillotettuina.

© 1972 Paramount - Image courtesy MPTV.netOhjaaja toteutti kuitenkin näkemystään rohkeasti, ja valmis elokuva oli sekä taiteellinen että kaupallinen täysosuma. Yli kolmetuntinen Kummisetä (1972) nousi nopeasti merkkipaaluksi elokuvan historiassa. Filmi toi ilmestymisvuotenaan 134 miljoonaa dollaria lipputuloja, mikä oli uusi box office -ennätys. Ja samalla se oli myös kriitikoiden suursuosikki. Oscar-ehdokkuuksia Coppolan läpimurto sai kaikkiaan kymmenen, palkintoja kolme. Kummisetä oli vuoden paras elokuva, ja äskettäin edesmennyt Brando paras näyttelijä, vaikka hän ei ikimuistoisesta pääosastaan tunnetusti pystiä pokannutkaan. Lisäksi Coppola ja kirjailija Mario Puzo jakoivat palkinnon käsikirjoituksesta.

Mikä sitten teki Kummisedästä kunniaa ja menestystä kahmineen mestariteoksen? Muutamaan tekijään voi tarttua lyhyesti. Ensinnäkin elokuvan kirjallinen perusta sopi ilmeisen hyvin Coppolan visioon hillitystä tyylistä ja suoran kerronnan viipyilevästä rytmistä. Kummisedän tarina seuraa uskollisesti Puzon samannimistä bestseller-romaania, joka riitti käsikirjoituksen pohjaksi vielä jatko-osaan Kummisetä II (1974). Menestyseepos lisäsi taatusti aikanaan kiinnostusta elokuvia kohtaan, mutta jo pitkään Kummisetä on ollut yhtä kuin Coppolan elokuvaversio, Vito Corleone yhtä kuin Marlon Brando (ja Robert De Niro) tai Michael Corleone yhtä kuin Al Pacino. Kaksi ensimmäistä Kummisetää ovatkin kiistatta romaania kovempaa klassikkoainesta.

© 1972 Paramount - Image courtesy MPTV.netToiseksi Coppola uudisti Kummisedässä taitavan hillitysti periamerikkalaista lajityyppiä, 1920-luvun sosiologisena kaikuna syntynyttä gangsterielokuvaa, joka omimmillaan henkilöityy Edward G. Robinsoniin Pikku Caesarissa (1930) tai James Cagneyyn Yhteiskunnan vihollisessa (1931). Traaginen alamaailman sankaritarina, amerikkalaisen unelman varjoisampi versio – jossa väkivalta on liike-elämän kylmään kudokseen sulautuva voitonmaksimoinnin väline – näytti yhä osuvan kansakunnan psyyken ytimeen. Tulevina vuosikymmeninä järjestäytyneen rikollisuuden väkivaltainen antisankaritarina on toistunut kirjavana elokuvassa. Päällimmäisinä mieleen tulevat Leonen Suuri gangsterisota (1984), De Palman uusintaversio Hawksin Arpinaamasta (1932) sekä Lahjomattomat (1987), Scorsesen Mafiaveljet (1990) ja Casino (1995) tai Newellin Donnie Brasco (1997). Kuvaavasti kaikissa on mukana Robert De Niro tai Al Pacino.

Kolmanneksi Kummisetä on muodoltaan matemaattisen eheä. Se on houkuttelevaa nähdä tuotantona, joka vastasi eurooppalaisen taide-elokuvan ja uuden aallon haasteeseen Hollywood-perinteen parhailla aseilla: upealla näyttelijätyöllä, lavastuksen ja puvustuksen tarkalla epookilla, vahvalla kuvaustyöllä (Gordon Willis), leikkauksen tasapainolla, kerronnan selkeydellä. Nino Rotan musiikin ikivihreitä sisilialaisteemoja unohtamatta. Kummisetä oli osaltaan muotoilemassa uutta amerikkalaista laatuelokuvaa, sanan ei-ironisessa mielessä. Yksi parhaista paloista on ristiin leikattu kastejakso, jossa muiden vanhojen perheiden donit saavat surmansa siinä missä uuden sukupolven don Corleonen kummipoika nimen. Sattuvasti Coppola-suvun tuorein tähti, Francisin tytär Sofia, kastetaan tässä elokuva-alalle Carlo ja Connie Rizzin (Francisin sisko Talia Shire) poikavauvana.

© 1972 Paramount - Image courtesy MPTV.netVielä erikseen on palattava elokuvalliseen väkivaltaan, joka vakiintui amerikkalaisen valtavirran keskeiseksi teemaksi 1960–70-lukujen taitteessa. Kummisetien ohella vaikkapa Peckinpahin Hurja joukko (1969) tai Siegelin Likainen Harry (1971) voidaan nähdä tienviittoina graafiseen väkivaltataiteeseen. Tappotahtia lisääntynyt mäiske ei selity tyhjiin klassista studiotuotantoa ohjanneen etiketin (Production Code) murenemisella, vaikka totta kai herra Haysin haamun katoaminen riisui tekijöitä päälle liimatun moralismin ja juonikkaan symboliikan pakkopaidasta. Jotenkin oireellisesti visualisoitu väkivalta vakiintui osaksi elokuvan muotoa. Nykyelokuvaan se kuuluu jo kuin laulaminen musikaaliin; siinä on harvoin mitään temaattista. Jossain Kill Billien camp-hengessä kehitys lienee viety tyhjyyden reunalle.

Tyylinsä ja teemojensa yhteispelinä Kummisetä on hieno tutkielma yksilöstä yhteisössä, sosiaalisesta korkeapaineesta, uskollisuudesta, petoksesta, kostosta ja ennen muuta vallasta. Tutkielma se on siinä mielessä, ettei se ota kantaa vaan toteaa, näyttää sellaisenaan. Selkeimmin Coppolan metodi näyttäytyy "puhtaasti liiketoimintana" tehtyjen kylmäveristen mafiateloitusten lakonisessa kerronnassa ja julmassa estetiikassa. Elokuvan väkivallalla on kuitenkin tarinan vehkeilyn, vallan ja mustan talouden labyrintissa aina motiivinsa. Olemassaolo häilyy joka hetki, kädenpuristusta saattaa seurata poskisuudelma siinä missä kuula kallossa.

Vaikka Coppola ei ollut tähti ennen Kummisetää, hän oli ohjaajana, tuottajana ja käsikirjoittajana jo kokenut. Ennen käsikirjoitus-Oscariaan Panssarikenraali Pattonista (1970) Coppola oli työskennellyt vuosia legendaarisen B-auteur Roger Cormanin tuotantoyhtiössä. Hänen ensimmäinen ohjauksensa, kulttikauhuleffa Dementia 13 (1962), kuvattiin yhdeksässä päivässä. Cormanin assistenttina Coppola muistelee työstäneensä Vincent Price -elokuvan dialogia, kun ohjaajan auto oli pesty. Samassa käytännön koulussa nauttivat 1960-luvulla nälkäpalkkaa, mahdollisuuksia ja vastuuta myös Jack Nicholson, Martin Scorsese, Peter Bogdanovich ja Jonathan Demme.

Coppolan suurimmat elokuvat, Ilmestyskirja. Nyt. (1979), Keskustelu (1974) ja Kummisedät, rakentuvat ilmeisen lahjakkuuden lisäksi valtavalle työmäärälle ja ahdistukselle. Coppola itse kertoo peräti liittävänsä ohjaamisen pelokkaaseen ja onnettomaan olotilaan, ei juuri mihinkään mukavaan. Niin tai näin, Coppolan parhaat työt ovat elämyksiä, joista ei kannata kieltäytyä.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:4,6 /5 henkilöä