Sotaleikkejä

Quentin Tarantino nousi 1990-luvulla Hollywoodin A-sarjaan ohjaamalla rankasti pop-kulttuurista lainaavia ja sitä analysoivia, dialogiltaan iskeviä ja väkivaltaa estetisoivia rikosfilmejä. Jackie Brown (1997) oli Tarantinon viimeinen tähän muottiin sopiva elokuva. Sen jälkeen Tarantino on tehnyt yliampuvaa pop-pastissia, jossa pelkästä lainaamisesta ja viittaamisesta on siirrytty omaehtoisen populaarifantasian luomiseen.

Reservoir Dogs (1992) ja Pulp Fiction (1994) olivat rehellistä rikosta, mutta Kunniattomilla paskiaisilla on vielä vähemmän tekemistä toisen maailmansodan kanssa kuin Kill Billillä (2003–2004) oli kung fu -elokuvien kanssa. Elokuvan konteksti on kyllä toisessa maailmansodassa – tai oikeamminkin aikakauteen sijoittuvissa korkkarisotaleffoissa" – mutta historian sijaan Tarantinon sotasatu on kaukana jopa esikuviensa (Likainen tusina, Kelly's Heroes, italialaiset sotaleffat) todenmukaisuudesta.

Paskiaisten juoni pyörii kahden natsintapposuunnitelman ympärillä. Amerikkalaisen luutnantin Aldo Rainen (karua roolityötä tekevä Brad Pitt) johtama juutalaisista koostuva erikoisyksikkö, Paskiaiset", lahtaa natseja miehitetyssä Ranskassa – veitsin, konekiväärein ja pesäpallomailoin. Välillä kommandojoukko viiltelee hakaristejä saksalaisten otsiin. Samaan aikaan pariisilaista elokuvateatteria pyörittävä, juutalaisperheensä teloituksesta selvinnyt Shosanna Dreyfus (läpeensä lahjakas Mélanie Laurent) juonii tummaihoisen rakastajansa kanssa natsipomojen polttomurhaa propagandaelokuvan ensi-illassa.

Joukkomurhaa suunnittelevat myös liittoutuneet. Paskiaiset" pestataan Operaatio Kinoon, jonka päämääränä on räjäyttää samainen elokuvateatteri. Avukseen juutalaississit saavat englantilaisen, saksalaiseen elokuvaan erikoistuneen kriitikon (Michael Fassbender) sekä liittoutuneiden hyväksi vakoilevan saksalaisen elokuvatähden (Diane Kruger). Murhapolttoon ja räjähteisiin lisätään lopun juutalaiset veriorgiat, jossa konekivääristä saavat niin Goebbels ja Göring kuin sadat natsihännystelijätkin. Itse Führeriin upotetaan niin paljon lyijyä, että diktaattorin pää kirjaimellisesti räjähtää. Kaiken tämän kymmeniä juonenkäänteitä ja hienon intensiivisiä kohtauksia sisältävän kollaasin kietoo yhteen yksi hersyvimmistä elokuvanatseista, karismaattisen itävaltalaisnäyttelijä Christoph Waltzin esittämä kaunopuheinen Hans Juutalaismetsästäjä" Landa.

Paskiaisista löytyvät kaikki Tarantinon elokuvien vakioelementit. Muistettava huulenheitto ja pysäyttävä, tyylitelty väkivalta ovat tallella. Samoin Kunniattomat paskiaiset on genresekoitus, jossa yhdistyy saumatta vaikutteita aina italowesterneistä Ranskan uuteen aaltoon. Koko elokuva pyörii vieläpä elokuvien ympärillä, mikä tarjoaa Tarantinolle enemmän tai vähemmän itsetarkoituksellisia tekosyitä viljellä sekä kuvallisia että verbaalisia viittauksia elokuvahistoriaan. Tällä kertaa niin paljon, että suurin osa menee ensimmäisellä katselukerralla elokuvaharrastajaltakin ohi. Elokuvamaailma tarjoaa Tarantinolle lisäksi oivia mahdollisuuksia korostaa elokuvan tärkeyttä taidemuotona: Euroopan pelastavat elokuvaihmiset, propagandapätkä koituu Hitlerin kohtaloksi, natsit tapetaan polttamalla filmikeloja.

Tarantino on lähtenyt tekemään Paskiaisista sekä taiteellisesti että temaattisesti kunnianhimoisinta elokuvaansa. Aivan ohjaaja ei tässä onnistu, sillä on hankalaa ottaa selvää, mistä Paskiaisista on lopulta kysymys. Toki elokuva on Kill Billin tavoin monisyinen kostotarina, jossa yhden henkilön sijaan kostavat juutalaiset, kollektiivisesti. Henkilöhahmot eivät pääse aivan Kill Billin tasolle, mutta Tarantinon kosto on jälleen sekä oikeutettua että rumaa. Sodan luonnetta elokuva ehkä analysoi juuri sen verran, että juutalaiset esitetään yhtä brutaaleina kuin natsitkin. Löytyypä elokuvasta jopa satiirin aineksia, erityisesti natsien sosiaalisen elämän käsittelyssä, mutta yhtä, kantavaa punaista lankaa elokuvassa – ilmeisesti aivan tarkoituksellisesti – ei ole.

Paskiaiset tarjoilee silti loputtomasti yksityiskohtia, oivaltamista ja komiikkaa ilman, että runsas materiaali tunnu missään vaiheessa tylsältä tai pakotetulta. Tietysti Paskiaisten eeppiseen pituuteen venytetyn postmodernin masturbaation sulattaa ainoastaan siksi, että ohjaajan ote jokaiseen kohtaukseen on raikas, intensiivinen, antaumuksellinen ja viimeiseen asti hiottu. Paskiaiset osoittaa jälleen, että Tarantino on taiteensa hallitseva tarinankertoja, humoristi ja esteetikko. Seuraavaksi miehen toivoisi oppivan hallitsemaan myös itseään.