Uhma valkokangas

Vilma (Ona Huczkowski) on nuori, jonka elämässä kaikki ei ole oikein. Isänsä menettäneenä ja ongelmiin hukkuvana hän ei ole enää tervetullut minnekään, edes kotiin. Vaihtoehdoksi jää syrjäinen nuorisokoti. Siellä Vilma kohtaa karun maailman, jossa henkilökunnan valta on kohtuuton ja asukkaita ei nähdä ihmisinä.

Laitoselokuvilla on pitkä perinne sosiaalisten ongelmien ja yhteiskunnan hylkäämien yksilöiden kokemusten paljastajana. Erinomainen esimerkki nuorten epäinhimillisten olojen vaikuttavasta kuvaamisesta on Alan Clarken Kapina nuorisovankilassa (Scum, 1979), joka nimensä mukaan sijoittuu vielä ankarampaan ympäristöön. Vaikka Uhman miljöö ei ole rangaistuslaitos, sen tapahtumat ovat verrattavan raskaita. Elokuva maalaa raadollisen kuvan sisältäessään pahoinpitelyä, seksuaalista väkivaltaa, nöyryyttämistä ja eristykseen sulkemista.

Ohjaaja Visa Koiso-Kanttilan tausta on dokumenttielokuvissa, ja hänen ensimmäisestä pitkästä fiktioelokuvastaan Kaiken se kestää (2017) on vierähtänyt jo tovi. Kerronnallisesti elokuva on selkeä ja vaivatta seurattava, vaikkakin vailla tyyliä. Näyttelemisen ohjaus on Koiso-Kanttilalla kuitenkin hakusessa. Huczkowski tekee roolissaan aivan liian paljon. Hahmon liioiteltu läsnäolo tuntuu enemmän teatterin lavalle sopivalta suoritukselta. Kati Outisen kuuluisan vähäeleinen näytteleminen on hoitokodin matriarkalle aivan väärä kääntäen kiinnostavan hahmon suorastaan sosiopaattiseksi. Nuorisokodin muut asukkaat ovat kokoelma ongelmanuorten arkkityyppejä.

Elämä nuorisokodissa ei tunnu uskottavalta. Tämä on niitä maagisia paikkoja, joissa kuri on samaan aikaan äärimmäistä ja hahmot voivat silti öisin livahtaa minne vain. Huumeiden liikkuminen tällaisissa ympäristöissä ei ole lainkaan tuulesta temmattu asia, mutta ystävien seesteiset hetket niiden parissa salaisessa huoneessa ovat satua. Paikalle kaivetaan jopa yksi inspiroiva opettaja, jonka metodit ovat liian inhimillisiä ja joka välittää nuorista liikaa muun henkilökunnan makuun.

Uhma ansaitsee kiitosta siitä, että se nostaa empimättä ja ilman selityksiä rasismin esiin osana nuorisokodin arkea. On kuitenkin ihmetyttävä valinta, että kaikki viha suuntautuu yhtä sivuhenkilöä kohtaan, kun myös tummaihoinen Vilma välttyy siltä. Vaikka asian tuominen esille on hyvä päätös, se jää sivujuoneksi, eikä sen syitä tai tuottamia tunteita koskaan tutkita.

Uhma ei luota katsojan kykyyn seurata tarinaa ilman apurenkaita. Hahmot suljettujen ovien takana puhuvat aina niin kovaa, että Vilma ja katsoja varmasti kuulevat salaisen sisällön. Kun henkilökunta harhauttaa tarkastajaa nuorisokodin oikeista oloista, kerrotaan tämä katsojalle myöhemmin vielä pariin otteeseen, jotta hän varmasti ymmärtää minkälainen koiruus on tapahtunut.

Elokuvan viimeiset käänteet ovat niin hämmentäviä, että katsojana alkaa epäillä, tapahtuvatko ne samassa todellisuudessa kuin aiempi elokuva. Fantasiaa tai ei, loppu paljastaa ainakin sen tekijöiden rajallisen mielikuvituksen – ratkaisuksi elokuvan käsittelemiin ongelmiin nousevat koulumenestys ja enemmän perherakkautta. Yhtään näiden arvoa väheksymättä, on tämä yksilökeskeinen ja banaali vastaus niihin kysymyksiin, joita elokuvan aiheet pakottavat kysymään.

Fundamentaalisin vika Uhmassa on kuitenkin sen kiinnostuksen puute päähenkilöään kohtaan. Vilman isän kuolema ja uusi perhejärjestely esitetään ainakin osasyyksi hänen ongelmilleen, tämä ei kuitenkaan kykene avaamaan hahmon sielunelämää riittävästi. Vilma on kykeneväinen jopa vaaralliseen väkivaltaan, mutta sen syitä ei käsitellä lainkaan. Uhma ilmoittaa lopussa hyödyntäneensä todellisia tapauksia tarinan inspiraationa, ja ehkä juuri siksi Vilma tuntuu kokoelmalta hahmoja enemmän kuin yksilöltä. Tositapahtumien totuutta on turha kyseenalaistaa, mutta niistä jää tässä tapauksessa käteen vain eloton aggregaatti.