Mummola valkokangas

Tia Kouvon ensimmäinen pitkä elokuva Mummola on kuluvan vuoden aikana ehtinyt kiertää kansainvälisiä festivaaleja, joilla elokuva on kerännyt kiitosta ja palkintoja. Ottamatta mitään pois näistä ansioista, festivaalimenestyksen taustalla saattaa olla ripaus peräpohjolan eksotiikan tuomaa lisää. Suomalaisen perusperheen joulunvietto kun on hieman erilaista, mihin maailmalla ja varsinkin amerikkalaisissa elokuvissa on totuttu. Siinä missä ulkomaisille katsojille Mummolan joulu saattaa edustaa tragikoomista eksotiikkaa, suomalaiselle elokuvan joulukuvaelma voi näyttäytyä jopa inhorealismina.

Joulun alla teattereihin on tapana tuoda yksi jos toinenkin jouluaiheinen elokuva. Kotimaan rintamalla on viime vuosina saatu kärvistellä Taru Mäkelän ohjaamia ruotsalaislainaa olleita ”joulukomedioita”. Kouvon käsikirjoittama ja ohjaama Mummola on näihin verrattuna jotain aivan muuta.

Mieltääkö Mummolan komediaksi vai joksikin muuksi, riippuu paljon katsojasta. On melko helppo kuvitella, että suuren yleisön näytöksessä ei mitenkään äänekkäästi naureskella, pikemminkin päinvastoin. Hieman vinommin maailmaa ja asioita katsoville nauru tai ainakin vinkeä ilme voivat olla herkemmässä. Esimerkiksi vaarin viedessä tapetit ja tunnelman lapsenlapsensa laulun aikana, voi olla vaarassa tukehtua nauruunsa, sillä kohtauksen tosiasiallisen järkyttävyyden takia ääneen nauramista ei välttämättä koe edes korrektiksi.

Huumorissa ja tunnelman luonnissa saattaakin piillä Mummolan kompastuskivi. Perhesuhteet ja ihmisten arki taipuvat helpommin komedian teemoiksi kuin alkoholismi, joka voi johtaa hyvinkin synkkään luentaan. Elokuvan tarkoitusperästä voi olla vaikea päästä perille, koska se ei selkeästi linjaa lajiaan tai tyyliään. Tragikomedian voi tulkita niin monin tavoin.

Jos jättää huumoriin liittyvän problematiikan sivuun, Mummolassa on monta hyvää kohtausta ja muutamia onnistuneita ratkaisuja. Nämä osatekijät eivät kuitenkaan riitä toimivaan kokonaisuuteen, osatekijöiden summaa suuremmasta lopputuloksesta puhumattakaan.

Mummolan taustalla on Kouvon samanniminen lyhytelokuva vuodelta 2018. Tarina on yksinkertainen. Aikuiset tyttäret perheineen kokoontuvat vanhempiensa mökille yhteiseen joulunviettoon. Juhlapyhiin ladataan odotuksia perinteisestä perhejoulusta, mutta tunnelma on kaukana siitä vilpittömästä välittömyydestä, mistä yhteisessä joulunvietossa usein unelmoidaan.

Käsikirjoittajana Kouvo on tehnyt monia osuvia havaintoja niin ihmisten käytöksestä kuin perhedynamiikasta. Mitä tulee esimerkiksi inhorealismiin, niin vanhempien ihmisten omien ja muiden terveysasioiden retostelun kuvauksessa Kouvo osuu liki sietämättömän tarkasti maaliin. Toisaalla tarinan kokonaisuus ei ole oikein hallussa. 

Tarinaa ei elokuvassa ole rajattu joulunviettoon, vaan sitä jatketaan toisella luvulla, jossa käydään läpi perheiden arkielämää. Toinen luku näyttäytyy irrallisena täytteenä ja on elokuvallisen toimivuuden kannalta tarpeeton, ankarammin sanottuna turha venyttäessään elokuvan liki kaksituntiseksi, mikä on elokuvan kestona liikaa.

Kaksi tuntia on liikaa johtuen elokuvaan valitusta kuvakerronnan tyylistä. Kuvakerronnalla on sivustaseuraajan rooli eli pitkätkin kohtaukset on kuvattu yhdestä ja samasta kulmasta ilman leikkauksia tai kuvakulman vaihtoja. Kyse on tietoisesta tyyliratkaisusta, joka on usein toimiva lyhyemmissä elokuvissa, jolloin visuaalisen kerronnan staattisuus ei pääse kertautumaan puuduttavaksi. Kaksituntisessa elokuvassa kuvakerronnan tyyli käy väistämättä puuduttavaksi, koska läheskään kaikkiin kohtauksiin ei ole saatu kirjoitettua samaa tenhoa, mitä löytyy parhaista kohtauksista. Elokuvallinen kerronta ei ole sellaisessa tasapainossa kuin pitäisi.

Valittua visuaalista kerrontaa olisi voinut elävöittää tyyliin sopivilla keinoilla, joista ilmeisin on kuin tarjottimella heti elokuvan alussa. Kuva näyttää pitkään vain rajattua osaa ulko-ovesta, josta ihmiset kulkevat, mutta narratiivi tapahtuu kokonaan kuvan ulkopuolella ääniraidalla. Tätä kerronnan tehokeinoa käytetään välillä elokuvissa ja se on ollut varsin toimiva ratkaisu esimerkiksi ”found footagen” tyyppisissä tarinoissa. Jostain syystä Mummolassa tähän kerronnan keinoon ei alun jälkeen palata. Ajatus kameran tai oikeastaan kuvan rajatusta roolista tapahtumien näyttäjänä jää näin vaillinaiseksi.

Mummola on ristiriitainen elokuva. Siinä on paljon onnistumisia osuvasti kirjoitetuista kohtauksista hienoihin rooleihin – Leena Uotila on mummon roolissaan suorastaan ilmiömäinen. Kokonaisuutena elokuva on kuitenkin niin tarinaltaan kuin kuvakerronnaltaan hajanainen, paikoin jopa puuduttava, eikä elokuvasta saa näin ollen rakennettua itselleen sellaista eheää katsomiskokemusta, joka saisi Mummolan hehkumaan onnistumista.